Viikkokatsaus osa 3

Kappalesato on ollut kuluneella viikolla jälleen erittäin hedelmällinen ja haasteellisempaa on ollut miettiä, mitä jättäisin listaltani pois.

Koko soittolistan eeppisin ja kunnianhimoisin kappale on Fucked Upin odottamattomalta Year of the Dragon EP:ltä irroitettu nimikkokappale, joka kumoaa ja nuijii maanrakoon kaikki skeptiset ennakko-odotukseni. 18-minuuttinen hardcore punk -eepos voi olla joko mestariteos tai täysfiasko, siitä ei ole välimuotoja. Year of the Dragon on mestariteos eikä mitään vähempää.

Kotimainen hiphop on jälleen edustettuna kaksin kappalein, kun Gracias julkaisi singlen Levels (Stream Fast, Die Young) ja DJ Kridlokkin uudelta Mutsi-albumilta olen listalleni nostanut Hynät, rahat ja ruplat -kappaleen. Graciaksen sinkku enteilee tulevaa Elengi-albumia, josta voisi povata varteenotettavaa haastajaa The Megaphone Staten hiljattain julkaistulle albumille.

Myös Mac Demarco julkaisi viime viikolla uuden albumin, jonka nimikkoraidan Salad Days nostin listalleni. Demarcon kesäinen ja kotikutoinen soundi tuo mieleen kuuman kesäpäivän, ja osaan hyvin kuvitella itseni nauttimassa auringosta riippukeinussa Salad Days -albumin soidessa taustalla.

Kesähelteisestä siirrytään Jamie xx:n viileisiin elektronisiin soundeihin, joita Sleep Sound -single tarjoilee. Kappale on tyypillinen Jamien xx:n kappale, joka nojaa pehmeään poljentoon ja matalaprofiilisiin, mutta leikitteleviin, melodioihin.

Viimein pääsemme itse pihvin pariin. Olen valmis jakamaan vuoden parhaan albumin -tittelin jo nyt. Vuonna 2014 ei julkaista, eikä ole julkaistu, parempaa albumia kuin Here and Nowhere Else. Rakastin jo yhtyeen edellistä Attack On Memory -albumia, vaikka pidin levyä vielä vähän hiomattomana. Edellinen oli raakaversio, joka kaipasi jalostusta ja loppuunviemistä. Cloud Nothings tarvitsi vielä kaksi vuotta aikaa kypsytellä ja paranella musiikkiiaan. Prosessin tuloksena syntyi täydellinen ja viiden tähden arvoinen Here and Nowhere Else -albumi. Psychic Trauma ja I'm Not Part Of Me ovat soineet jo aiemmin listallani, joten tälle viikolle valitsin levyltä soitettavasi Just See Fearin.

Uutuudet: Gim Kordon ja CC33

Tiedätkö, mikä yhdistää Gim Kordonia ja CC33:a? Asioita on tuskin lueteltavissa kovinkaan montaa, mutta ainakin muutama sitäkin merkittävämpi.

Kelattaessa ajassa taaksepäin yhtyeitä yhdistää se, että molemmat ovat synnyttäneet melkoista kuhinaa blogosfääreissä jo ennen yhtäkään virallista julkaisuaan. Ei ole helppoo -mania on vielä kaikilla niin tuoreessa muistissa, ettei siitä tarvitse sen enempää mainita. CC33 saattaa kuitenkin vaatia muistinvirkistyksen, sillä yhtyeen laajaa huomiota kerännyt kappale Silver Spurs julkaistiin vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa.



Oleellisin yhtyeitä yhdistävä tekijä on kuluva kevät, jolla on suuri merkitys kummallekin yhtyeelle. Molemmat yhtyeet nimittäin julkaisevat debyyttialbuminsa kuluvan kevään aikana. CC33 on kypsytellyt debyyttiään kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Gim Kordon päinvastoin on edistynyt ensimmäisen levynsä kanssa varsin ripeää tahtia, ja viime syksystä lähtien yhtye on ollut hyvin voimakkaasti esillä, mikä tosin on myös yhtyeen oman aktiivisuuden ansiota.

Bändejä yhdistää myös se, että molemmat julkaisivat tänään tuoretta musiikkia (ja videot). Gim Kordon julkaisi kolmannen maistaisen 9. toukokuuta julkaistavalta albumiltaan. Sä oot mun unelma, beibe on yhtyeelle tyypillisen rujo ja energinen, mutta selvästi elämäniloisempi kuin edellinen single Kaupunki tappaa sielunsa. Aina ei ole helppoo, mutta silti se kevät ja elämänilo sykkii myös Gim Kordonin rinnassa.

CC33 julkaisi kappaleelleen I used to be a teenage Amorphis fan musiikkivideon, joka on koottu 70-lukuisesta lomakuvamateriaalista. Ei voi väittää, etteikö lopputulos olisi vakuuttava, sillä video suorastaan huokuu lämpöä ja nostalgiaa. Olettaisin, että kyseinen kappale löytyy myös tulevalta 1. huhtikuuta julkaistavalta albumilta. Ainakin se olisi toivottavaa, sillä kappale on tunnelmoinnistaan huolimatta myös vaikuttava. Siinä on jotain, mikä säväyttää suuresti. Jännityksellä odotan, miltä CC33:n albumi tuleekaan kuulostamaan!

Black Twig - Heliogram

Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.

Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.

Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.

Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.

Yournalist - Plays Jazz

Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille. 

Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!

Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"

Black Twig - Pastel Blue

Rosvo-toverukset Johannes ja Antti jo ehtivätkin nostaa Black Twigin uuden kappaleen blogeissaan esille, mutta en voi olla asettumatta taustakuoroon. Black Twig on ansainnut sen ylistyksen ja kiitoksen, jonka edellä mainituilta herroilta sai jo osakseen. Pastel Blue on kappaleena erittäin hyvä ja kappaleella soittava yhtye on aiempaakin paremassa iskussa. Olen aina ihaillut miten vaivattomalta Black Twigin soitanta heidän kappaleillaan kuulosta. Musiikissa on mukana aina sellaista hyvää fiilistä ja positiivista energiaa, että itse "positiivisuuden lähettiläs" Cheek kalpenee.

Hitto, miten mä tykkäänkään näistä tarttuvista melodioista ja kappaleen surinaosasta. En olekaan hetkeen kuunnellut yhtyeen debyyttiä. Täytyykin ottaa Paper Trees jälleen soitantaan, ettei Helmikuussa julkaistavan Heliogram-albumin odottaminen tunnu liian pitkältä ajalta.

Yournalist - Prepaid

Yournalist on sellainen yhtye, jonka kappaleista olen aina halunnut pitää. Se on usein jo lähtökohta ennen kuin edes kuuntelen kappaletta, että haluan sen olevan hyvä. Niin on ollut Nigerian Girl -singlestä lähtien, joka kieltämättä onkin järisyttävän hyvä kappale. Kai Yournalisteissa ja heidän tavassaan soittaa sekä tehdä musiikkia on jotain niin puoleensavetävää, joka saa odottamaan ja toivomaan yhtyeeltä pelkkää hyvää. Onhan valtaosa Yournalistien musiikista niin sympaattisen aurinkoista ja ilakoivaa musiikkia, ettei tällaisille hyvän mielen lähettiläille kukaan pahaa toivoisikaan.

Nyt on kuitenkin tultu siihen tilanteeseen, että Yournalist on julkaisemassa ensi vuoden helmikuussa jatkoa debyyttialbumi Horror And Terrorille ja tänään yhtye on laittanut ulos ensimmäisen singlen tulevalta albumiltaan. Kyseessä oleva single on siis otsikon mukainen Prepaid. Kappale on pituudeltaan kohtalaisen lyhyt, mutta siitä huolimatta kasvaa tuona aikana loppua kohden c-osan jälkeen suuriin mittakaavoihin. Lukuun ottamatta juurikin tuota rauhallisempaa c-osaa, kappale kulkee kulkee alusta loppuun hyvin yhtyeelle tunnusomaisesti kovalla intesiteetillä eikä vauhtia.

En sanoisi kappaleen olevan haastava kuunneltavaksi, mutta ainakin omalla kohdallani se ei aivan kertalaakista kolahtanut, vaan vaati alleen parikin kuuntelua. Vasta sen jälkeen tunsin kunnolla pääseväni sisälle kappaleeseen ja sen tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan kappale on helkkarin hyvä, eikä jätä millään tavoin kylmäksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miltä helmikuussa julkaistava Plays Jazz -albumi tuleekaan kuulostamaan.

Arcade Fire - Afterlife

"Afterlife, oh my god, what an awful word"
Näillä sanoin alkaa Afterlife, Reflektor albumin tuorein single, joka rämpii monimutkaisissa parisuhdekoukeroissa epätoivon partaalla seisovan pariskunnan jammaillessa diskobiitin tahtiin ja pohtien "Can we work it out?" Vai huudetaanko vain toisillemme, kunnes asiat ovat taas kohdallaan. Kappale pitää sisällään paljon hienoja lyriikoita joista ehdottomasti suosikkini on useampaankin kertaan toistuva: "When love is gone, Where did it go? And where do we go?" Mielestäni näihin sanoihin kiteytyy koko Afterlife -kappaleen ydin. Epätoivoinen tunne tulevasta, kun yhdessäkään ei ole hyvä olla, mutta irtikään ei osaa päästää, koska pelkää mitä tulevan pitää.

Soundillisesti Afterlife on erinomainen jatkumo Reflektorille, sillä diskofiilistely tuntuu istuvan erittäin hyvin Arcade Firen musiikkiin, eikä kappaleiden venyminen useampaankaan minuuttiin tunnu yhtään menoa häiritsevän. Yhtyeellä on hyvä tatsi musiikissaan ja kappale vain vie mukaanan. Itse en ainakaan missään vaiheessa ole kokenut edellistä lähes 8-minuuttista singleä ollenkaan liian pitkäksi, sillä pituudestaan huolimatta ote pysyy koko ajan tiukasti yhtyeellä.

Reflektor on ehdottomasti henkilökohtaisesti tämän vuoden eniten odottamani albumi ja kuumeisesti odotan sitä hetkeä, kun saan laittaa albumin pyörimään soittimeeni. Olen halunnut säästää mahdollisimman ison osan albumia itse levyn kuunteluun ja siksi en olekaan kuunnellut kuin nämä kaksi julkaistua studiosingleä, vaikka pitkä pätkä levyä löytyisikin live-vetoina. Haluan pitää jännitystä yllä ja antaa albumin yllättää sillä mitä se sisällään pitää.

Upote ei sitten toimi Vevon takia, mutta se ohjaa suoraan Youtubeen, josta voit kappaleen kuunnella.



Niin ja joo, mainitaan tähän loppuun vielä se, että vaikka minut Reflektor-singlen aikoihin jonkin väärinymmärryksen myötä liitettiin johonkin Arcade Firen vastaiseen äärioikeistosiipeen, niin tämä ei pidä paikkaansa. Rakastan Arcade Firea ja jokaista sen albumia, erityisesti Funeral on kallein lempilapseni koko levyhyllyssä, joka on ehdottomasti all-time suosikkini ja eniten kuuntelemani albumi. Kyllä, olen fanipoika.

The Stillwalkers - Bruises

Olen aina sanonut, että kitaravetoista ja tummanpuhuvaa indierockia ei ole ikinä olemassa liikaa. Näin ollen myös turkulainen The Stillwalkers lunastaa oman matkalippunsa henkilökohtaiseen arkkiini seuraavan vedenpaisumuksen sattuessa. Bruises on suoraviivainen, mutta koukuttava kappale, joka kuulostaa heti ensimmäisellä kuuntelulla hyvällä tavalla tuttavalliselta. Kappale on vähän kuin iloinen jälleennäkeminen vanhan tutun kanssa jostain kaukaa menneisyydestä. Tarkalleen ottaen noin vuosikymmenen tai kahden, sillä Bruises on raikas tuulahdus 90- ja 2000-luvun alun kitaravetoisesta indierockista. Itseäni erityisesti viehättää kappaleen melodiavetoisuus sekä se, miten kompakti paketti se loppujen lopuksi on. Kappale tavallaan tukee itse itseään muodostaen saumattoman ja erittäin hyvin toimivan kokonaisuuden. Ja mainitaan nyt vielä, että laulajan ääni kirsikkana kakun päällä tämänkaltaisessa musiikissa.

Bruises enteilee loppuvuodesta julkaistavaa yhtyeen debyyttialbumia. Jos kiinnostuksesi heräsi, käy ihmeessä kuuntelemassa Soundcloudista myös yhtyeen alkuvuodesta julkaistu Everytune EP. Minun mielenkiintoni The Stillwalkers on joka tapauksessa herättänyt ja suurella mielenkiinnolla tuota tulevaa debyyttiä odotan. Jos Bruisesin kaltainen meno levyllä jatkuu ja Everytune EP:stä on otettu askelia eteenpäin, voisin jopa povata, että tästä yhtyeessä yhtyeessä ja sen debyytissä voisi olla sitä jotain. Katsellaan ja odotellaan.

The Scenes - December Heat

The Scenes tuli ryminällä esiin ja ainakin minun tietoisuuteni To Fix Revolving Antlers -debyyttisinglensä myötä. Muistan kuunnelleeni kappaletta ja hämmästelleeni, että mikä ihme tämä bändi oikein on, sillä ainakin allekirjoittaneeseen kyseinen kappale teki todella suuren vaikutuksen! Kappale oli todellinen "mind blow".

Yhtye ehti julkaista debyyttialbuminsa Images of Animals Crying in Public kaikessa hiljaisuudessa jo 19. päivä viime kuuta ja viikko sitten yhtye jakoi albumilta lohkaistun singlen December Heatin Soundcloudiin. Kakkossingle esittää yhtyeestä hyvin erilaista puolta kuin To Fix Revolving Antlers, mutta jotain mihin minun on ihan pakko blogissani tarttua. Kappale nimittäin paljastaa jotain, joka vielä ensimmäisellä sinkulla jäi varjoihin piiloon, eli yhtyeen uskomattoman hyvän laulajan Konsta Koiviston. December Heatilla ei kaasutella enää samanlaista vauhtia kuin aiemmin, vaan jalka on reilusti nostettu kaasupolkimelta ja laskettu tempoa oikein kunnolla, minkä ansiosta Koiviston ääni voidaan päästää todellisiin oikeuksiinsa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun laulaja päästää äänensä kunnolla irti kitarakuljetuksien säestämänä.

Suoraan sanottuna December Heat on uskomattoman hieno kappale, joka esittelee sekä bändin että sen laulajan monipuolisuutta, kun vertailukohdaksi otetaan yhtyen aiempi sinkkulohkaisu. Näiden kahden singlejulkaisun voi debyyttialbumilta odottaa ihan mitä vaan. Se mitä luultavimmin onkin tämän taiderock-orkesterin imagoa kantavan yhtyeen tarkoitus. Hysteriaa yhtye peräänkuuluttaa ja hysteriaa se haluaa levittää.

The Kobra Kicks - Krokodil

Hassua miten joistain yhtyeistä ennen kuin ehtii edes play-nappia painaa tulee sellainen olo, että tästä minä haluan kirjoittaa blogiini. Bändistä ei tiedä etukäteen yhtään mitään muuta kuin nimen ja uuden singlen kansitaiteen sekä Soundcloudiin lisätyt genre-tagit. Ei tässä tapauksessa oikein imagostakaan voi vielä puhua. Pasilaa lainaten voisi todeta: "Se on hyvin jännä".

Mistä moinen sunnuntaiaamuinen pohdintani sai alkunsa johtuu yhtyeestä nimeltä The Kobra Kicks, jonka sivusilmällä satuin Soundcloudista bongaamaan, mutta välittömästi tuli "se tunne", että tuosta yhtyeestä voisi irrota pari hassua sanaa.

Viisihenkinen omien sanojensa mukaan yhtyeen musiikki on kitaravetoista rockia, jonka soundi juontaa juurensa aina Joy Divisioniin ja The Libertinesiin asti. We Never Stood a Chance -blogi mainitsi The Kobra Kicksin yhteydessä The Strokesin ja itse jaan tämän mielipiteen täysin hänen kanssaan. Toisaalta henkilökohtainen The Libertines tuntemukseni on rakennettu vain muutaman kappaleen varaan. Eikä itse asiasssa Interpol, jonka yhtye myös innoittajakseen mainitsee ole allekirjoittaneelle sen tutumpi yhtye.

Single Krokodil itsessään on monelta kantilta katsottuna todella tiukka kipale. Erityisesti kaltaiseeni kitararockin ystävään kappale kolahti kuin halko takaraivoon. Tarttuva kitaramelodia, tiukka kertsi ja kappaleesta välittyvä "se fiilis", niistä rakennetaan Krokodilin kaltainen tiukka kitararalli.

Neondad - Daddylicious EP

Pahoittelut väkisin suurennetusta pikselimössöstä!

Neondad on Oulusta kotoisin oleva hiljattain debyytti EP:nsä Daddylicious julkaissut indieyhtye, joka omien sanojensa mukaan levittää isyyden neonhehkuista ilosanomaa. Isistely meni minulta ohi, ja samoin neonvalojen välke, mutta yhtyeen musiikki osui ja upposi kertalaakista. Kypsä ja kokeneelta kuulostava soundi sai miettimään, että onko nyt tosiaan vasta debyytti ep kyseessä. Muutaman kuuntelun jälkeen on jo selvää, että nyt ollaan musiikillisesti erittäin lupaavan bändin äärellä. Neondadissa vahvasti pinnalla oleva laulu sulautuu onnistuneesti yhteen kitaravoittosen melodian kanssa, joka antaa musiikille oman syvän ja jykevän soundin, mutta myös aika synkän tunnelman biisien ympärille.

Musiikki on siis suoraan sanottuna moitteentonta vaihtoehto/indie-rockia, mutta miksi ihmeessä Neondad yrittää olla kuin yläasteikäisten poikien punk-bändi. En pysty tukahduttamaan sisälläni elävää vihaista indiepuritaania ja jatkan samoilla linjoilla We Never Stood a Chance -blogin kanssa. En vain käsitä sitä miksi Neondad haluaa sotia itse omaa musiikkiaan vastaan ja väkisin yrittää tehdä itsestään vitsiä, tai muuten vain ei vakavasti otettavaa? Yhtyeen musiikki ja itsestään antama kuva ei vain yhtään sovi samoihin kehyksiin. Onko tämä sitten jotain Oululaisläppää, jota tälläinen varsinaissuomalainen ei voi ymmärtää. En nyt tarkoita, että Neondadin tulisi jatkossa katsella vain omia kengänkärkiään ja varovasti hissutella, mutta rukoilen ettette edes vitsillänne seuraavissa promokuvissa näytä porukalla keskisormea. Tosikko ei tietenkään tarvitse olla ja rennolla otteella yhtye varmasti haluaakin musiikkiaan tehdä, mutta eikö sitä sitten voi tehdä pelleilemättä? Eikö musiikin tekeminen silloin ole enää hauskaa?

Muttamutta, kuitenkin musiikki itsessään on timanttista ja se onkin minulle tärkeintä. Kukin hoitaa hommansa omalla tyylillään, mutta omasta mielestäni se on ainakin suunnatonta potentiaalin haaskausta, kun bändi tekee itsestään vaikeasti lähestyttävän oman genrensä kuuntelijoille.Menipä tämä nyt saarnaamiseksi. Daddylicious on kuitenkin kuunneltavissa ja ladattavissa esimerkiksi tästä alapuolelta Soundcloudista. Lämpimästi suosittelen tutustumaan levyyn, sillä se on oikeasti todella hyvä! En pysty painottamaan sitä enempää.



EDIT: Editoin tekstiä aika reilusti, koska se oli paikoitellen turhan kärjistettyä ja siitä sai erilaisen kuvan bändistä kuin haluan antaa.

The New Tigers & Top Sound

Terveppä terve, hyvää iltapäivää tai huomenta, jos kesäinen päivärytmisi on niin nurinkurinen. Viimeviikot tuuliajolla seilannut blogini on nyt rantautunut aurinkoisille hiekkarannoille, joilla soivat suomalaisen The New Tigersin ja länsinaapurista kotoisin olevan ruotsalaisen Top Soundin yhteistyön hedelmät. Tai noh yhteistyö ja "yhteistyö", kun yhtyeet yhteistuumin päättivät coveroida toinen toistensa kappaleet.

Näin ollen suomalaisten tikrujen viimekesäinen kultakimpale, eli debyyttialbumin single Pocketful of Sand muovautui raukeasta särökitarafiilistelystä letkeämpään rantsupoljentoon. Top Soundin I Have Been Replaced -kappaleelle kävi, voisipa melkein sanoa, että luonnollisesti täysin päinvastoin. Alkuperäisversion letkeä ja melkein karnevaalitunnelmia muistuttava soundi ja fiilis muuttui The New Tigersin käsittelyssä raukeaksi fiilistelykappaleeksi, joka tuo mieleen auringonlaskun rantahietikolla ja kauniisti punertavan veden.

Piristävä veto yhtyeiltä coveroida tällä tavalla toisiaan ja eihän sitä tiedä vaikka tulevaisuudessa yhtyeet tulisivat tekemään vielä enemmänkin yhteistyötä, kun tälläinen kevyt aloitus on jo tehty. Kappaleethan löytyvät siis Top Tigers Play New Sound 7″ nimiseltä lätyltä, joka rantautuu levykauppoihin tiedotteen mukaan 23.7 ja on myös ostettavissa Top Soundin bandcamp-sivuilta.




"Eikä siinä vielä kaikki!" The New Tigers kävi myös hiljattain purkittamassa Luomustudiolla samaisen Pocketful of Sand -kappaleensa ja täytyyhän tämäkin laittaa samalla jakoon, koska ovathan nämä Luomostudiolla kuvatut videot ihan mahtavia! Itse pidän näistä todella paljon, niin aito ja luonnollinen meininki.

French Films - When People Like You Filled The Heavens

Kesä on siinäkin mielessä mukavaa aikaa, kun kaikki bändit heräilevät julkaisemaan uutta tuotantoaan, jota koko pimeän talven ovat pimeissä kellareissaan, studioissaan ja autotalleissaan väkertäneet. Kevään ja alkukesän mittaan on noussut esiin mm. Pimeys, uutta Samae Koskista, Indian Trails ja nyt viimeisimpänä eikä lähelläkään vähäisintä myös French Films!

Suomalaisen indie-rockin tämänhetkinen ykköstykki French Films julkaisi viime viikolla uuden singlen When People Like You Filled The Heavens. Viimevuotisen paljon kehutun ja kiitetyn Imaginary Future -debyytin jälkeen bändi on ehtinyt ulkomailla keikkailun ohella purkittamaan musiikkiaan ja kuulemani mukaan materiaalia olisi jo ainakin yhden levyllisen verran.

Mahtavaa kuulla uutta musiikkia French Filmsilta, sillä yhtyeellä on selvästi pyyhkii hyvin ja homma on hanskassa. Eipä tässä voi muuta sanoa kuin, että innolla uutta musiikkia ja erityisesti sitä levyä odotellen. Sitä odotellessa kelpaa fiilistellä tätä uutta sinkkua ja viimevuotista Imaginary Futurea, jonka kuuntelulle tämä uusi biisi antoi rutkasti lisäpotkua. Jos tämä uutukainen kolahti, suosittelen lämpimästi ottamaan viimesyksyisen debyytin välittömästi haltuusi, jos se ei entuudestaan vielä tuttu ole.v

When People Like You Filled The Heavens on nyt virallisesti Singin' Drunken Lullabies -blogin kesäbiisi.



Tämän lisäksi yhtye kävi vielä hiljattain Luomustudiolla kuvaamassa muusiikkivideon singlelleen. Pirteitä pätkiä muutenkin nämä Luomustudiolla kuvatut sessiot, kannattaa tutustua muihinkin purkituksiin.

Yournalist - Horror And Terror [Arvio]

Turkulaistrio Yournalist julkaisi viime kuussa Horror and Terror debyyttialbuminsa. Todella pitkään olen levyä sulatellut ja monesti aloittanut arvioni kirjoittamisen pääsemättä koskaan loppuun asti, eikä ihme sillä levyssä riittää enemmän kuin tarpeeksi sulateltavaa ja sisäistettävää. Tämä ilmenee jo heti ensisekunteista, kun nimikkoraita lähtee soimaan ja suu loksahtaa hämmästyksestä auki. Alun hämmentävästä rockoopperasta huolimatta musiikillisesti Yournalist pääasiassa pitäytyy heille sopivammassa rennossa indie-rockissa, mutta missään vaiheessa ei osaa arvata mitä seuraavaksi on tulossa tai kuulostaako se edes samalta yhtyeeltä kuin edellinen kappale, kuten avausraitakin antaa ymmärtää.

Yournalistin halu naureskella cooleille musiikkielitisteille ja tosikoille tuntuu olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Debyytillään he ovat kuin eksyneet pojat, jotka vetävät kaiken musiikkinsa muutaman kerran yllätysmankelin läpi piilottaen lopputuloksen ironisuuden viitan alle. Levyllä kuule vähän kaikkea ja vähän laidasta laitaan, mutta ei mitään oikein tosissaan. Idea kengänkärkiinsä tuijotteleville ylicooleille indiediggareille naureskelusta ja omannäköisestä rennolla otteella soitetusta indie-rockista on hieno, mutta suunnan ollessa hukassa päädytään todennäköisimmin metsään. Yournalistin viimekesäinen EP jo painiskeli johdonmukailemattomuutensa kanssa ja sama ongelma vain moninkertaistuu levyn pituuden kasvaessa EP:stä pitkäsoittoon.

Nylkekää minut tämän vertauksen takia jos tahdotte, mutta minulle Horror and Terror ja The Expendables -elokuva ovat olleet hyvin samanlaisia kokemuksia. Molemmissa tapahtuu koko ajan kaikenlaista ja kokemus on hauska, mutta lopulta käteen ei jää juuri mitään. Juonesta ja ideasta ei minkäänlaista käsitystä vaikka ruudussa pyörisi vasta lopputekstit tai levyn viimeinen kappale olisi juuri loppunut.

Horror and Terror ei kuitenkaan missään nimessä ole huono levy, mutta itse ainakin odotin parempaa. Albumin parissa viihtyy, mutta yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta se tuskin tulee keräämään itselleen lukuisia soittokertoja. Levykokonaisuus jää edelleen huutamaan sen punaisen lankansa perään. Levylle mahtuu kuitenkin monta hyvää kappaletta, mutta kun ne liitetään yhteen alka kokonaisuus hiljalleen ratketa liitoksistaan. Minun mielestäni debyytiltä voitaisiin karsia Yournalistin ylimääräinen kokeilunhaluisuus ja kuuntelijan yllättämisen tavoittelu. Tämähän on vain minun mielipiteeni, mutta omasta mielestäni Yournalist kuulostaa parhaimmalta C'mon People, Fast Lane ja Nigerian Girl kaltaisilla YleX-indierockina. Mutta kysymys kuuluukin, että olisiko musiikki silloin enää yhtyeen omannäköistä? Ehkä näin on paras, sillä yhtyeenä Yournalist on ihailtava ja rakastettava, vaikka debyytti ei sitä valitettavasti olekaan.

★★★☆☆

Idiomatic - You Are Not the Sun

Potentiaalikertoimet paukkuvat jälleen kerran, kun Tampereelta ponnistavan Idiomaticin debyyttialbumin ensimmäinen sinkkulohkaisu You Are Not the Sun raikaa kaiuttimista. Musiikiltaan Idiomatic on mahtipontista stadion kitararockia, joka maalailee suurella sydämellä ja erityisesti suurella soundilla täyttäen koko tilan. Stadion soundia tavoitellessa kappaleet vedetään harmittavan usein ns. "överiksi" ja kappaleeseen ehtii kyllästyä ennen kuin se edes loppuu. You Are Not the Sun kappaleessa tätä ongelmaa ei ole vaan kolmeen minuuttin mahtuva kappale on juuri sopivan intensiivinen, ettei kappaleeseen kyllästy ja sitä jää joka kerta vähän janoamaan. Tähän kun vielä lisätään musiikkivideo hidastuksineen on tunnelmat jossain kattoa paljon korkeammalla.

Kaiken lisäksi Idiomatic kuulostaa debyyttisinglellään todella kansainväliseltä yhtyeltä. Saa nähdä mihin sfääreihin yhtye vielä musiikillaan yltää, mutta syksyllä julkaistava s/t debyytti on jo nyt odotuksessa. Suurta soundia ja suuria tunteita. Toimii ja erittäin hyvin!

Big Wave Riders - Waiting In The Wings

Täten julistan virallisesti kesän alkaneeksi, kun Solitin surfpopparit Big Wave Riders julkaisivat tänään tulevalta kesällä julkaistavalta debyyttialbumiltaan ensimmäisen sinkkulohkaisunsa. Uuden kappaleen myötä olen löytänyt itsestäni tavallaan voisi sanoa "uuden puolen", nimittäin Big Wave Riders -fanin. Minua suunnattomasti viehättää bändin aina niin raikas, heleä ja positiviinen indie rock -poljento, joka on voimakkaasti mukaansa tempaava ja mukanaan vievää. Yksi ehkä eniten arvostamani asia yleisesti musiikissa on se, että se vangitsee ja itse kappaleeseen uppoaa sisälle. Juuri tämä kyseinen asia on toiminut lähes koko BWR:n tähän astisessa tuotannossa.

Välillä soitetaan heleän kauniisti, vähän leikitellään kaiutetuilla kitaroilla ja kertsissä vedetään taas rennon lo-fisti, että itsekin rentoutuu kappaleen mukana. Katseet kohti kesää, tätä debyyttiä odotan ja innolla!

Yournalist - Horror and Terror [RUMBA STREAM]

Yksi tämän vuoden eniten odottamiani levyjä on Yournalist Horror and Terror ja ensi keskiviikkona pitkä odotukseni päättyy, kun vihdoin ja viimein koittaa turkulaisbändin debyytin julkaisupäivä. Rumba kuitenkin päätti murskata kaiken julkaisupäivän ensisoittoon liittyvän magiikan ja mystisyyden mahdollistamalla levyn kuuntelun jo ennakkoon nettisivuiltaan. Kiusaus kävi liian suureksi enkä enää pystynyt olla kuuntelematta levyä, kun kerran siihen on jo mahdollisuus!

Levy on vasta kuuntelussa, joten tämän enempää en ala levystä jaarittelemaan, kun loppukin vielä häämöttää ja kaukana. Järkytyksen sekaisia tunteita koin jo alkupuoliskolla todettuani, että ikisuosikkini Nigerian Girl ollaan äänitetty kokonaan uudelleen. Hyvä vai huono juttu, sitä en osaa sanoa. Sen saatte kuulla vasta joskus lähitulevaisuudessa.

Linkki Rumban sivuille, josta löydät kyseisen levyn.

Kylkiäisiksi vielä Soundcloudista löytynyt Yourna -setti:

Cats On Fire - All Blackshirts To Me [Arvio]

Tättärää ja töttöröö! Ihan ensiksi pahoitteluni jnejne siitä, miten hiljaista blogissani on viimeaikoina ollut. Koulu ja urheiluharrastukseni ovat alkaneet syömään koko ajan enemmän ja enemmän aikaani sekä voimiani, ettei blogille ja musiikille ole jäänyt liiemmin aikaa. Lisäksi aina silloin, kun olisi aikaa, niin en millään ole jaksanut nostaa virtuaalista mustekynääni mustepullosta. Anteex.

Miten itseäni toistavaksi ja tyhmäksi saankaan itseni tuntemaan, kun tämänkin blogitekstin aloitan hämmästelemällä Solitia. Viime viikolla Soliti veti pisteet kotiin kiinnittämällä itselleen Paperfangsin ja ensi perjantaina (23. pv) Soliti julkaisee Cats On Firen kolmannen studiolevyn, jonka rankkaan saman tien Black Twigin rinnalle yhdeksi alkuvuoden kovimmista albumeista. Ja siis heh, jos se nyt ei ole tiedossa, niin Black Twig myöskin totta kai levyttää tällä hetkellä Solitille. Näin se vain on, ei käy kieltäminen.

All Blackshirts To Me -levy on jo ehtinyt hyvän tovin pyöriä levylautasellani ja muotoutua omaan muotoonsa aivonystyröissäni, mikä on selvästi osoittanut suureksi eduksi itse levyllä. Kokonaisuus alkaa loksahdella pikkuhiljaa kohdalleen ja levy tuntuu nostavan tasoaan lähes jokaisella kuuntelukerralla.

Ensikuuntelulla heti levyn ensitahdeista minut valtasi innostus ja odotus, kun levyn kevyesti popfolkkailevan avausraidan Our Old Centre Backin jälkeen tärähtää oikein toden teolla, kun levyn ensimmäinen sinkku My Sense Of Pride kantautuu ulos kaiuttimista. Kuten jo A Few Empty Waves -kirjoituksessani totesin on kappale muodostunut aina vain paremmaksi biisiksi ja noussut levyltä ehdottomaksi suosikikseni. Olen täysin hullaantunut aluksi vähän jopa vieroksumaani Baddingmaiseen soundiin ja kitaramelodiaan. Luv it!



Musiikillisesti Cats On Firestä on muodostunut uuden levyn myötä monipuolisempi. Levyllä sekoittuu kevytkenkäistä poppailua, folkailua, kevyttä rockailua ja 60-lukua. Äänien skaala levyllä on juuri sopiva ja erityisesti 1914 And Beyond ihastuttaa pelkällä erilaisuudellaan ja huolettomalla pianomelodiallaan, joka kuljettaa kappaleen jykevästi alusta loppuun asti. Bändiä on silloin tällöin moitittu monotomisuudesta, mikä kieltämättä on bändin heikko kohta, mutta uusimalla levyllä se häiritsee vain yksittäisten biisien kohdalla. Kuten jokaiselta hyvältä levyltä, niin tältäkin löytyy omat huono kappaleensa ja juuri ne ovat sortuneet lievään monotomisuuteen. Mutta kuten sanoin, asia ei ole mitenkään häiriötekijä. Ja ne Morrissey -vertaukset, njääh. En edes viitsi.

All Blackshirts To Me on kuin palapeli, jossa jokaisella kuuntelukerralla lisätään yksi pala lisää ja pikkuhiljaa paloista muodostuu hämmästyttävän hieno kokonaisuus. Usein isoveljeksi tituleerattu bändi pitää tällä levyllä pikkuveljet vielä sopivan välimatkan päässä takanaan.

Levyn parasta antia: My Sense Of Pride, 1914 And Beyond, Smash It To Pieces ja A Few Empty Waves
Arvio: ★★★★☆

Cats On Fire - A Few Empty Waves ja ennakkohehkutusta

Rauli Badding -henkisesti keinahtelevan ykkössinkku My Sense Of Priden seuraaja A Few Empty Waves -single julkaistiin jo viikko sitten, mutta tapani mukaan tulen vasta sillä jälkimäisellä junalla. Onneksi muut bloggarit, kuten esimerkiksi Juhani ja Antti ovat olleen hereillä ja ajan hermolla omissa blogeissaan. Viikon tahaton kappaleen mielessä kypsyttely ei totisesti ole mennyt niin sanotusti hukkaan, vaan ajan kanssa biisi on vain parantanut otteitaan ja esiin on noussut uusia puolia, jotka ensikuunteluilla menivät ohi korvien. Sama ilmiö kuin My Sense Of Pridella, joka ensimmäisillä kuunteluilla vielä sytyttänyt liekkeihin, mutta ajan kuluessa biisi on tullut paremmaksi ja paremmaksi. Alun kaino "meh"-fiilis on tipotiessään.

Edeltäjäänsä verratteassa kallistuu A Few Empty Waves voimmakkaamin takaisin brittiläisen indie rockailun suuntaan ja esimerkiksi The Smitshin myöntävät Antti sekä Juhani yhteistuumin nyökäten olevan edelleen Cats On Firesin musiikissa olevan läsnä. Itsekin yhdyn herrojen ajatuksiin, mutta häiritsevästi The Smiths ei nouse musiikissa esille, vaan se tavallaan vain häilyy jossain  taustalla. Asia ei siis mielestäni ole ongelma, jos siitä ei halua tehdä ongelmaa. Kappale on kokonaisuudessaan raikas ja iloinen kevään tuulahdus kellopeleineen ja kitaramelodioineen. Sympaattinen ja letkeästi keinuileva kappale, joka parantaa otteitaan koko ajan ja päättyy lopulta yhtä aikaa varovaisesti kengän kärkiin tuijoittelevaan, mutta myös itsevarmalta kuulostavaan loppuhehkutukseen.

Kauppoihin All Blackshirts To Me -levy saapuu 23. maaliskuuta. Jos sinkut vakuuttivat, suosittelen pistämään päivämäärän muistiin kalenteriisi, sillä uskaltaisin sanoa, että levy ei ole silloin hukkaostos. Kattavampaa juttua luvassa levyssä sitten myöhemmin lähempänä julkaisua. Ensikuunteluiden perusteella ainakaan huonoksi en missään nimessä menisi sanomaan.

Yournalist - C'mon People

Ensin hauskat: Who is Bon Iver?! Bon Iver kävi pokaamassa itselleen pari pystiä Grammy-gaalasta ja nyt amerikkalaiset ovat hämmentyneitä, että kukas se sitten edes olikaan. Oliko se siis Bonny vai Bunny Bear? Onnittelut kuitenkin bändille pysteistä! Olettaisin ainakin, että Justin Vernon lukee blogiani.

Sitten alkukevennyksen jälkeen vakaviin asioihin. Turun omat pojat eli Yournalist on laittanut tulevalta albumiltaan ensimmäisen sinkkunsa C'mon Peoplen jakoon kaiken kansan kuunneltavaksi. Bändi julkaisi viime kesänä Slippery & Infectedin debyytti EP:n, jolta päällimmäisenä omaan mieleeni jäi tajuttoman kova Nigerian Girl. Kesäinen EP olikin lupauksia täynnä, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin vielä vähän puolitiehen ja lupaukset jäivät leijumaan ilmoille. Bändillä on kuitenkin koko ajan ollut musiikinteko hyvin hanskassa ja ensituotoksista lähtien bändi on kuulostaman muita jäljittelemättömältä itseltään eli Yournalisteilta.

Uusi C'mon People jatkaa EP:n tapaan erittäin lupaavasti ja pikkuhiljaa sormenpäät kihelmöiden alankin odottamaan, miltä tuleva Horror and Terror -albumi tulee kuulostamaan. Vielä on kuitenkin reilusti aikaa levyn julkaisuun, joka on 18. huhtikuuta. Kuitenkin kiinnostus on nyt virallisesti herätetty ja alkakoon kahden kuukauden pituinen odotusjakso. Hyväähän kannattaa aina odottaa, eikös?



Samaan syssyyn vielä jätkien tekemä viihdyttävä musiikkivideo ko. kappaleesta.