8. toukokuuta 2014

Se o loppu ny!



Se oli sitten siinä! Singin' Drunken Lullabies -blogin kolmivuotinen taival päättyy tänään ja tähän tekstiin. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä tarinani jatkuu toisaalla – uudessa blogessani. Uusi blogini nousee vanhan tuhkasta kuin feenikslintu ja Conchita Wurst konsanaan.

Ole siis hyvä ja astu sisään Maitohotelliin!


6. huhtikuuta 2014

Viikkokatsaus osa 3



Kappalesato on ollut kuluneella viikolla jälleen erittäin hedelmällinen ja haasteellisempaa on ollut miettiä, mitä jättäisin listaltani pois.

Koko soittolistan eeppisin ja kunnianhimoisin kappale on Fucked Upin odottamattomalta Year of the Dragon EP:ltä irroitettu nimikkokappale, joka kumoaa ja nuijii maanrakoon kaikki skeptiset ennakko-odotukseni. 18-minuuttinen hardcore punk -eepos voi olla joko mestariteos tai täysfiasko, siitä ei ole välimuotoja. Year of the Dragon on mestariteos eikä mitään vähempää.

Kotimainen hiphop on jälleen edustettuna kaksin kappalein, kun Gracias julkaisi singlen Levels (Stream Fast, Die Young) ja DJ Kridlokkin uudelta Mutsi-albumilta olen listalleni nostanut Hynät, rahat ja ruplat -kappaleen. Graciaksen sinkku enteilee tulevaa Elengi-albumia, josta voisi povata varteenotettavaa haastajaa The Megaphone Staten hiljattain julkaistulle albumille.

Myös Mac Demarco julkaisi viime viikolla uuden albumin, jonka nimikkoraidan Salad Days nostin listalleni. Demarcon kesäinen ja kotikutoinen soundi tuo mieleen kuuman kesäpäivän, ja osaan hyvin kuvitella itseni nauttimassa auringosta riippukeinussa Salad Days -albumin soidessa taustalla.

Kesähelteisestä siirrytään Jamie xx:n viileisiin elektronisiin soundeihin, joita Sleep Sound -single tarjoilee. Kappale on tyypillinen Jamien xx:n kappale, joka nojaa pehmeään poljentoon ja matalaprofiilisiin, mutta leikitteleviin, melodioihin.

Viimein pääsemme itse pihvin pariin. Olen valmis jakamaan vuoden parhaan albumin -tittelin jo nyt. Vuonna 2014 ei julkaista, eikä ole julkaistu, parempaa albumia kuin Here and Nowhere Else. Rakastin jo yhtyeen edellistä Attack On Memory -albumia, vaikka pidin levyä vielä vähän hiomattomana. Edellinen oli raakaversio, joka kaipasi jalostusta ja loppuunviemistä. Cloud Nothings tarvitsi vielä kaksi vuotta aikaa kypsytellä ja paranella musiikkiiaan. Prosessin tuloksena syntyi täydellinen ja viiden tähden arvoinen Here and Nowhere Else -albumi. Psychic Trauma ja I'm Not Part Of Me ovat soineet jo aiemmin listallani, joten tälle viikolle valitsin levyltä soitettavasi Just See Fearin.

2. huhtikuuta 2014

Uutuudet: Gim Kordon ja CC33


Tiedätkö, mikä yhdistää Gim Kordonia ja CC33:a? Asioita on tuskin lueteltavissa kovinkaan montaa, mutta ainakin muutama sitäkin merkittävämpi.

Kelattaessa ajassa taaksepäin yhtyeitä yhdistää se, että molemmat ovat synnyttäneet melkoista kuhinaa blogosfääreissä jo ennen yhtäkään virallista julkaisuaan. Ei ole helppoo -mania on vielä kaikilla niin tuoreessa muistissa, ettei siitä tarvitse sen enempää mainita. CC33 saattaa kuitenkin vaatia muistinvirkistyksen, sillä yhtyeen laajaa huomiota kerännyt kappale Silver Spurs julkaistiin vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa.



Oleellisin yhtyeitä yhdistävä tekijä on kuluva kevät, jolla on suuri merkitys kummallekin yhtyeelle. Molemmat yhtyeet nimittäin julkaisevat debyyttialbuminsa kuluvan kevään aikana. CC33 on kypsytellyt debyyttiään kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Gim Kordon päinvastoin on edistynyt ensimmäisen levynsä kanssa varsin ripeää tahtia, ja viime syksystä lähtien yhtye on ollut hyvin voimakkaasti esillä, mikä tosin on myös yhtyeen oman aktiivisuuden ansiota.

Bändejä yhdistää myös se, että molemmat julkaisivat tänään tuoretta musiikkia (ja videot). Gim Kordon julkaisi kolmannen maistaisen 9. toukokuuta julkaistavalta albumiltaan. Sä oot mun unelma, beibe on yhtyeelle tyypillisen rujo ja energinen, mutta selvästi elämäniloisempi kuin edellinen single Kaupunki tappaa sielunsa. Aina ei ole helppoo, mutta silti se kevät ja elämänilo sykkii myös Gim Kordonin rinnassa.

CC33 julkaisi kappaleelleen I used to be a teenage Amorphis fan musiikkivideon, joka on koottu 70-lukuisesta lomakuvamateriaalista. Ei voi väittää, etteikö lopputulos olisi vakuuttava, sillä video suorastaan huokuu lämpöä ja nostalgiaa. Olettaisin, että kyseinen kappale löytyy myös tulevalta 1. huhtikuuta julkaistavalta albumilta. Ainakin se olisi toivottavaa, sillä kappale on tunnelmoinnistaan huolimatta myös vaikuttava. Siinä on jotain, mikä säväyttää suuresti. Jännityksellä odotan, miltä CC33:n albumi tuleekaan kuulostamaan!



26. maaliskuuta 2014

Viikkokatsaus osa 2


Kuluneen viikon aikana vain yksi kotimainen yhtye on päätynyt kuumimpien uutuuksien listalleni, ja se on Freeweights, joka tarjoili tuoretta synapoppia kappaleellaan Infinte Repeats. Kappale kuulostaa siltä, että se olisi parhaimmillaan viileiden kesäiltojen fiilistelymusiikkina. Yhtyeeltä kannattaa kuunnella myös jokin aika sitten julkaistu Your Design -single, joka esittelee yhtyeen pirteämpää ja aurinkoisempaa puolta.

Viime vuosien kestosuosikeistani peräti kolme, eli Fucked Up, Black Lips ja Black Keys, on julkaissut uutta musiikkia viime viikkojen aikana. Melodista hardcore punkia soittava Fucked Up julkaisi Paper The House -singlen, joka enteilee kesäkuussa julkaistavaa Glass Boys -albumia. Jännityksellä odotan yltääkö tuleva levy David Comes To Lifen tasolle.

Toiselta suosikiltani Black Keysilta tuli ulos uusi Underneat the Rainbow -levy, joka ei edeltäjänsä Arabian Mountainin veroinen jymypaukku ole, muttei heikkokaan esitys. Kelpo levy, mutta vähän lattea ja tasapaksu. Soittolistalleni lisäsin levyn parhaan kappaleen Make You Mine.

Myös Lonely Boy -hitillään lopullisen läpimurtonsa tehnyt Black Keys julkaisi uuden singlensä Fever ja samalla tiedotti tulevasta albumistaan Turn Blue, joka julkaistaan 14. toukokuuta. Tanssittava poljento ja veikeät synasoundit. Toivottavasti kappaleiden paras terä odottaa vielä tulevalla albumilla, eikä singlellä ollut vielä kaikkea pelissä.

Viikon parasta antia ja mielenkiintoisin tuttavuus on ollut mielestäni olli The Orwells uudella singlellään Let It Burn. Hikinen ja nuoruuden kiihkoa pursuava soundi yhdistyy tarttuviin melodiakoukkuihin, ja kappale yksinkertaisesti tempaa mukaansaa. Soundi tuo vahvasti mieleen 90-luvun alternative rock -soundit, enkä yhtään ihmettelisi vaikka koko kappale oltaisiin äänitetty yhden jäsenen vanhempien autotallissa - sen verran autenttista autotalli-meininkiä. Heti ensimmäisellä kerralla kertsin astuessa sisään tekee mieli yhtyä kuorolauluun I just let it burn, I just let it burn.

Kaikki nämä ja myös ilman mainintaa jääneet kappaleet löytyvät soittolistaltani, johon pääset käsiksi tuosta alapuolelta. Olepa hyvä!

25. maaliskuuta 2014

Arvio: Jukka Ässä - Ihmisten Jälkeen


Jukka Ässän kakkosalbumi Ihmisten Jälkeen on kenties vuoden sympaattisin julkaisu. Jukka Salmisen konsepti, jossa tavallinen kaveri kertoo tarinoita päivittäisistä ilmiöistä toisille taviksille, on toimiva. Juuri siksi Ihmisten Jälkeen on niin helposti lähestyttävä levy kenelle vain. Varhaisteini ja äiti voivat molemmat viettää mukavan automatkan ilman, että kummankaan tekisin mieli vaihtaa levyä.

Levy on yhtä aikaa sekä viihdyttävä että puhutteleva teos. Vakaviakin aiheita verhotaan kepeään ja leikittelevään soundiin, kuten 30 vuotta myöhemmin -singlelohkaisulla. Sanoitukset käsittelevät edellistä albumia yleismaailmallisempia aiheita, ja niitä työstämässä ovat olleet myös Anna Puu ja Iisa Pykäri. Kolmen viisaan pään lyödessä yhteen lopputuloksena ovat entistä iskevämmät ja oivaltavammat tekstit. Huvittavinta on, miten 18-vuotias nuori abiturientti löytää kosketuspintaa levyltä, joka saatekirjeen mukaan on "kooste 30 ja risat -sukupolven elämästä".

Levy on suoraan sanottuna raivostuttavan täydellinen, ja sen ainoa heikkous on "wau-efektin" uupuminen. Tällaisenaan albumin erittäin hyvä, muttei mitenkään ainutlaatuinen tai maailmaa mullistava merkkiteos. Jukka Ässä on joka tapausessa parantanut suoritustaan jokaisella
osa-alueella, jolle jäi vielä parannettavaa debyytin jälkeen. Levy on juuri kaikkea, mitä sen toivookin olevan. Kokonaisuus on kompakti ja hiottu, muttei lainkaan teennäinen. Paras kuvaus onkin saatekirjeessä käytetty elämänmakuinen, sillä sitä Ihmisten jälkeen todellakin on.


22. maaliskuuta 2014

Arvio: JVG - Voitolla Yöhön


Puitteet ovat ainakin kohdillaan JVG:n uudella levyllä; Tuotantopuoli on juuri niin laadukasta kuin sen on kehuttu olevan. Biisien taustat ovat läpileikkaus viime vuosien suosituimmista elektronisen popmusiikin muotivirtauksista, ja pelkästään erinomainen tuotanto riittää nostamaan levyn arvosanaa yhdellä tähdellä. 

Erinomaisen tuotantopuolen lisäksi vierailevat artistitkin antavat levylle parastaan ja kuulostavat paremmalta kuin omalla tuotannollaan - edes Mikael Gabriel ei ärsytä. Haittapuolena onkin, että suurimmalla osista kappaleista huomio keskittyykin täysin muualle kuin levyn pääkaksikkoon vierailijoiden varastaessa koko shown. Kotiseuturakkaudesta kertova Mistä sä tuut? -kappale osoittaa pelin hengen, kun kovemman luokan suomiräppärit yksi toisensa jälkeen pyyhkivät Jarella ja VilleGallella pöytää. Ei auta, vaikka kaksikko itsekin pistää peliin kovimmat tekstinsä koko albumilta.

Tälläkin levyllä, kuten aiemmallakin yhtyeen levyllä, on omat hittinsä ja hutinsa. Esimerkiksi Huominen on huomenna on lähinnä väsähtänyt yritys toistaa Kran Turismon kaltainen kesähitti eikä se yllä ärsyttävää kesärenkutusta korkeammalle. En myöskään tahdo ymmärtää, millaisessa mielentilassa levylle on valittu Sara Chafak, Kuluu mut ei lopu ja Venäläist rulettii kaltaiset kappaleet, jotka vähinnä latistavat tunnelman juuri, kun se olisi sopivassa nousukiidossa. Ei kuitenkaan voi väittää, etteikö JVG onnistuisi nostattamaan tunnelmaa kattoon kappaleillaan, kuten Jengi ku jengi tai Kartalla. Kappaleista jälkimmäinen onkin yhtään liiottelematta kappaleena täysosuma ja luonnollisesti myös koko albumin kirkkain tähti. Kappaleet ovat erinomainen osoitus, että palasten loksahdellessa kohdalleen, kaksikko osaa tehdä hävyttömän hyvää popmusiikkia.

Haaveissaan Jare ja VilleGalle ovat urheiluidoliensa, Teemun ja Jarin, kaltaisia nöyriä voittajia, jotka ovat tehneet valtavan työn saavutustensa eteen. Kaksikon idolit ovat aina ottaneet menestyksensä nöyrästi vastaan, mikä on vain entisestään kasvattanut herrojen arvostusta. Myös Voitolla yöhön onkin parhaimmillaan, mitä nöyrempänä ja ahkerampana raatajana menestyksensä eteen kaksikko esiintyy.

Menestys ei ole tuuria, kuten kaksikko Kartalla-kappaleellaan alleviivaa. Ansaittu menestys on aina ansaittua, eikä sitä sovi väheksyä. Voitolla yöhön jää kuitenkin lähemmäs keskinkertaisuutta kuin suurmenestystä, vaikka hetkittäin levy onkin erittäin viihdyttävä.  

18. maaliskuuta 2014

Viikkokatsaus osa 1


Uusia kappaleita on lisätty ja vanhoja tiputeltu hiljalleen pois. Puhun nyt siis SDL Best Right NOW -soittolistastani, johon kerään juuri tämän hetken kuumimpia uutuksia, niin sinkkujulkaisuja kuin myös uusilta albumeilta bongattuja helmiä. Lyhyin saatesanoin katsastan näin blogin puolella, mitä kappaleita sitä on tullut listalle oikein kerättyä.

Suomalaisen indierock-yhtyeen Getawaycab uusi sinkku Sing With Us lämmitti mieltä kuin vielä viikko sitten lämmittänyt kevätaurinko. Kertosäkeissä mahtipontisiin mittoihin kasvava kappale tuo mieleen Suomen kesän ja samanlaiset maisemat kuin singlen kansitaiteessa, jossa aurinko hellii hyvin perinteikästä suomalaista sielunmaisemaa.

Kotimaista linjaa jatkettaessa tulin nostaneeksi listalle myös Gim Kordonin vihdoinkin remasteroidun ja albumimuotoon saatetun Ei Ole Helppoo -singlen. Vaikkei kappaleessa enää ole sitä tiettyä uutuudenviehätystä, on se kuitenkin sitäkin kuumempi. Erittäin tiukkaa punk-musiikki julkaisi kuluneella viikolla myös No Shame, joka julkaisi singlen Jonossa Seuraava. Kappale on muuten soinut ja paljon, sillä niin tuhtia ja tiukkaa tavaraa se on sekä ulosanniltaan että sisällöltään. Jonossa Seuraava kannattaakin kuunnella oikein ajatuksella, siinä on jokaiselle illaksi hieman pohdittavaa. Saatetaan punk-linjaus vielä loppuun kanadalisen White Lungin tuoreella Drown With The Monster, joka on yhtäaikaa hyvin rujoa, mutta myös yllättävän melodista punkrockia.

Suomalaisten rokkareiden seuraksi nostin listalle myös, ainakin omasta näkökulmastani yllättävän aktin, nimittäin JVG:n, ja yhtyeen uudelta levyltä löytyvän Kartalla-kappaleen. Voitolla yöhön -albumi herätti minussa myös enemmänkin ajatuksia, joista tullaan kuulemaan tässä lähipäivinä.

Ulkomaalaisia mielenkiintoisia uutuksia listalla ovat muun muassa Tune-yardsin uusi single Water Fountain, Possen Shut Up ja amerikkalainen How To Dress Well, joka on julkaissut tämän hetken kaikkein kuumimman kappaleen Words I Don't Remember. Kappale on synaintroineen kaikkineen äärettömän tyylikäs ja tunnelmallinen. Tom Krellin hennossa ja jopa hieman varautuneessa tulkinnassa on jotain maagista ja kiehtovaa. Kaiken lisäksi kappale on loisteliaasti tuotettu. Words I Don't Remember on täyden kympin kappale.

16. maaliskuuta 2014

Viikon levy: The Megaphone State - Ghost



Hiphopin saralla oon viime aikoina tapahtanut vaikka ja mitä mielenkiintoista. Nostalgiatrippailijat ovat saaneet herkuteltavaa, kun Nasin Illmatic-levystä julkaistiin 20-vuotisjuhlapainos ja Flow uutisoi OutKast-kiinnityksestä. Jottei todellisuus unohtuisi, niin muistutan, että myös ihan tänä päivänäkin julkaistaan hävyttömän hyvää hiphop-musiikkia, ja kaiken lisäksi ihan kotimaista sellaista!

Suomalaisessa hiphop-skenessä yksi kutkuttavimpia yhtyeitä on jo muutaman vuoden ajan ollut The Megaphone State, joka hiljattain julkaisi kolmannen levynsä Ghost. Levy sisältää runsaasti viittauksia Wu-Tang Clanin suuntaan, ja esimerkiksi levyn nimelläkin viitataan erään jäsenen taiteilijanimeen: Ghostface. Inspiraatiota soundimaailman on haettu Wu-Tangin levyiltä ja äänimaailma levyllä onkin hemmetin hieno, muttei mitän umpitylsää jäljentelyä ja kierrätystavaraa. Esikuviensa innoittamana The Megaphone State jalostaa idoliensa muusikin omankuuloisekseen levyksi, joka on duon tähänastisen tuotannon ehein ja onnistunein kokonaisuus. Uudella levyllä yhtyeen koko ulosanti on ottanut harppauksen eteenpäin, kun lainitkin isketään pöytään kovemmalla asenteella kuin aiemmin. Ghost on samanaikaisesti tuulahdus menneisyydestä, mutta kuitenkin tiukasti tätä päivää. Ennen kaikkea levy on alusta loppuun hävyttömän tyylikäs, ja se kuulostaa täysin ajattomalta hiphop-albumilta.

Jokaisen, joka vähääkään musiikkimaultaan kallistuu hiphopin suuntaan, olisi syytä ottaa Ghost haltuunsa, koska levyllä suomalaisduo on parempana kuin koskaan. Levy on The Megaphone Staten tähänastisen tuotannon paras, ja yhtye ansaitsisi nuosta laajempaan tietoisuuteen sekä arvostukseen täällä kotimaan kamaralla.


11. maaliskuuta 2014

Esittelyssä: Älyvarkaat


Viime päivinä aurinko on jo lämmittänyt sitä tahtia, että kevätfiilikset ovat hiipineet varmasti itse kunkin mieleen. Älyvarkaiden letkeä funk-musiikki sopiikin tähän tunnelmaan kuin nyrkki silmään, ja jos aurinkoinen sää ei saa suupieliä kääntymään hymyyn, niin viimeistään Älyvarkaat sen tekevät. Yhtyeen hyväntuulisuus ei tartu ainoastaan heidän soittamastaan funkista, vaan myös lyriikat ovat hauskasti oivaltavia, muttei kuitenkaan ryppyotsaisia ja totisia.

Hei ihmiset, ei aina tarvitse olla niin hirveän vakavina! Älyvarkaatkin sen osoittavat, että hommat voi hoitaa vähän rennommin ja hauskemmin, mutta silti musiikki toimii ja tunnelma on paremmin kuin kohdallaan.


7. maaliskuuta 2014

Prince of Assyria - Bring Along Joy


Voisi sanoa, että olen kokenut myöhäisen havahtumisen Prince of Assyrianista puhuttaessa. Jokin aika takaperin, kun julkistettiin kyseisen artistin siirtyneen levyttämään suomalaiselle Solitille ensimmäinen reaktioni oli "siis kuka?" En ollut artistista koskaan kuullutkaan, vaikka bloggaaja kollegat tuntuivat menevän täysin sekaisin uutisesta. Shame on me, ei voi muuta sanoa! Voin kuitenkin kuitata aukon tietämyksessäni sillä, että vuonna 2009, jolloin kyseisen herran ylistetty Missing Notes -debyyttialbumi julkaistiin, minulla ei ollut mitään musiikkimakua.

Tutustuttuani Annika-singlen jälkeen tukholmalaisen Ninos Dankhan eli Prince of Assyrian tuontantoon tarkemmin olin äärimmäisen ällistynyt, sillä levy iski minua suoraan musiikkimakuhermoani. Lyhyen tuttavuutemme aikana Missing Notes onkin noussut yhdeksi suosikkilevyistäni. Prince of Assyrianin tummanpuhuva, melankolinen ja ennen kaikkea sielukas tulkinta on jotain sanoin kuvaamattoman hienoa kuunneltavaa. Kappaleet nostattavat ihokarvat pystyyn kuuntelukerrasta toiseen ja erityisesti Whatever You Want saa sydämeni aina pakahtumaan.

11. huhtikuuta julkaistavalta Prince of Assyrianin kakkosalbumilta Changing Places on nyt julkaistu myös toinen single, joka kantaa nimeä Bring Along Joy. Musiikillisesti Prince of Assyria jatkaa singleillä, kuten oletettavasti myös tulevalla albumilla, artistille tuttua linjaa. Sävellyksiin ja orkesterin taustatukeen on tuotu enemmän syvyyttä, ja ne on tuotu voimakkaammin esille, mikä mielestäni toimii oikein hyvin. Kappaleissa tuntuu nyt olevan enemmän tietynlaista syvyyttää ja moniulotteisuutta. Kaikesta huolimatta kappaleet kulkevat edelleen eteenpäin tunnelma etunenässä ja painoarvo säilyy Ninos Dankhan vahvassa tulkinnassa.

Kappale on päivitetty myös SDL Best Right NOW -soittolistalle, johon pääset käsiksi oikeasta reunapalkista. Käy ottamassa lista seurantaan! Tämä on käsky.



EDIT: Nimi kirjoitettu oikein.

4. maaliskuuta 2014

Black Twig - Heliogram


Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.

Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.

Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.

Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.

3. maaliskuuta 2014

Coldplay - Magic

Ghost Stories albumin artwork - on muuten magee
Viime viikolla Coldplay julkaisi täysin odottamatta Midnight-kappaleen, joka oli erilainen, mitä useimmat olivat odottaneet. Ja hyvä niin, sillä ainakin omalla kohdallani umpitylsän Mylo Xyloton jälkeen oli viitteitä siihen, että Coldplay julkaisisi tällä kertaa jotain huomattavasti mielenkiintoisempaa. Toisaalta aika varovaisia askeleita uuteen suuntaan yhtye kyseiselläkin kappaleella otti, sillä kappale luottaa viime vuosien aikana James Blaken ja Bon Iverin kaltaisten artistien suosituiksi tekemiin autotune-soundeihin ja kevyeen elektroniseen "chillailuun". Jon Hopkins on tehnyt vakuuttavaa työtä uusien kappaleiden tuotantopuolella.

Ghost Stories albumin ensimmäisellä virallisella singlellä Magic yhtye liikkuu edelleen tiukasti omalla mukavuusalueella. Alkupuolisko viittaa voimakkaasti the XX:n musiikkiin, mutta kääntyy loppupuoliskoa kohti koko ajan enemmän tavanomaiseksi Coldplayksi. Toivon todella, että tuleva albumi sisältäisi enemmän Midnightin kaltaisia irtiottoja yhtyeelle ominaisesta musiikista. Olisi hienoa kuulla yhtyeeltä jotain kunnianhimoista ja jopa riskialtista. Ei, Midnight ei ollut vielä kunnianhimoista eikä riskialtista, vaan aika varman päälle pelattua. Kuitenkin siinä mielessä erittäin onnistunut, että herätti ainakin allekirjoittaneen kiinnostuksen. Myönnän kuitenkin, että olen aina pitänyt Coldplayn musiikista - oli se sitten katu-uskottavaa tai ei. Mutta onneksi en ole rokkipoliisi, eikä minun tarvitse katu-uskottavuudestani niin välittääkään.

Toivottavasti Coldplay ei julkaise toista pettymystä edellisen perään. Se murtaisi minut vielä pahemmin kuin yhtyeen itkunyyhkypop. Näkymät ovat kuitenkin tällä hetkellä hyvät, ja Coldplaylla tuntuu olevan pullat hyvin uunissa.

1. maaliskuuta 2014

Ronya - Flame ja Spotify-soittis


Ensimmäiseksi haluan mainostaa Spotify-soittistani. Listailen sinne mielestäni tämän hetkeen kuumimpia tuoreita julkaisuja, eli jos musamakuni on vakuuttanut, suosittelen ottamaan listan seuraukseen. Luonnollisesti se päivittyy huomattavasti useammin kuin blogi. Kappaleen lisääminen listalle kun on huomattavasti nopeampaa ja yksinkertaisempaa kuin tekstin kirjoittaminen.


Pari vuotta sitten Ronya niminen artisti pomppasi pinnalle Annoying-kappaleellaan erityisesti YleX:n taajuksilla. Kappale oli nimensä mukaisesti, noh, todella ärsyttävänä. En edes yritellä kaunistella, sillä vihasin kappaletta - todella. Toisena sinkkuna julkaistu Hyperventilating oli myöskin mielestäni mitäänsanomaton, joten ohitin artistin debyyttialbumin The Key Is The Keyn suosiolla.

Viime viikolla julkaistu Flame-sinkku käänsi kelkkani ja muutti mielipiteeni Ronyasta täysin. Mitä sitä kiertelemään, kappale on erittäin hyvä. Hittihakuisuus on vaihtunut tyylikkäisiin ja viileisiin elektrosoundeihin, jotka sopivat artistille mielestäni kuin nenä päähän. Tällainen elektronisesta musiikista ammentava naisartisti, jossa on myös kansainvälistä vientipotentiaalia, on enemmän kuin tervetullut suomalaiseen musaskeneen. Iso peukku, jos Ronyan uusi suunta on tämä.

23. helmikuuta 2014

Kotimaankatsaus

Viime viikot ovat olleet melkoista hurlumheitä, kun kirjoitukset polkaistiin käyntiin ja varsinainen koulutyö taputeltiin tuossa viime viikolla loppuun. Tässä olisi nyt pikainen katsaus kappaleista, jotka ovat mielessäni viime aikoina pyörineet. Levyarvioitakin olisi tarkoitus lähiaikoina rustailla, kunhan vain ehdin ja saan aikaiseksi paneutua kirjoittamiseen. Pahoitteluni viivästymisistä.



Nancy julkaisi kahden kappaleen pituisen musiikkivideon, joka sisältää kappaleet Tokyo Soul ja Yugatshu. Ensimmäinen kappale on jopa hieman shamanistisia piirteitä omaava hyvin kokeellinen spektaakkeli. Kakkoskappale Yugatshu onkin vähän perinteisempi ja ainakin huomattavasti tarttuvampi kappale. Liekö siinä juuri syy, miksi jälkimmäinen kappale kolahtaa allekirjoittaneellekin paremmin.



Ennenkin blogissani esiintynyt Kalle Kaasinen on myös julkaissut uutta tuotantoa. Kappaleet ovat tällä kertaa aiempaa karsitumpia, ja herran omien sanojen mukaan paino on tällä kertaa enemmän sanoituksilla ja laulumelodialla. Erityisesti Tunnen olevani mies -kappale osoittaa ratkaisun olleen erinomainen. Aiempaa karsitumpi äänimaailma tuo sympaattisen Kaasisen lähemmäs kuuntelijaa - aivan iholle.



Viime viikkojen ehdottomasti mielenkiintoisin kotimainen demo ja tulokas: TEKSTI-TV 666 - Piritorilta Taivaaseen. Ensimmäistä kertaa kuunnellessani kirjoitin ylös, että "Swans meets Teemu Bergman". Kappaleen jälkipuoliskolla kuvioihin astelee vielä French Films, eikä ihme, sillä kyseisestä yhtyeestä tuttu Johannes Leppänen on kuin onkin operoimassa TEKSTI-TV 666:ssa. Kappale on kova, todella kova. Suurella mielenkiinnolla jään odottamaan yhtyeen tulevaa tuotantoa, sillä tässä tekeleessä on ideaa. TEKSTI-TV:llä on kehitteillä jotain todella hienoa, sen vaan sanon!



Ihastuin Kaiun akustisena äänitettyyn Kuiskaus-kappaleeseen ensi kuuntelulla, enkä malta olla vertaamatta Kaiun musiikkia Liekkiin. Kuiskauksessa on samanlainen tunnelma ja ilmapiiri kuin esimerkiksi Pienokaisessa, mutta Kaiun kappale on tunnelmoivampi ja maalailevampi. Tilaa ja avaruutta kappaleessa on vaikka muille jakaa, ja ehkä kappaleen vahvuus onkin juuri sen rauhoittava olemus, joka upottaa kuuntelijan pehmeään pumpuliin. Mielenkiintoista olisi kuulla millaiseen muotoon kappale studiokäsittelyssä muovautuisi.

6. helmikuuta 2014

24. tammikuuta 2014

Yournalist - Plays Jazz



Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille. 

Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!

Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"

23. tammikuuta 2014

White Sea - Prague


Huhhuh, musavuosi 2014 on käynnistynyt oikein rytinällä. Eletään vasta tammikuuta, mutta siitä huolimatta tämän vuoden puolelle on mahtunut jo lukuisia äärimmäisen hyviä single- ja albumijulkaisuja. Tahti ei ainakaan ole hiipumassa, kun M83:sta tutuksi tullut Morgan Kibby julkaisi sooloprojektinsa White Sean uuden kappaleen Prague. Kappale on ensimmäinen artistin tulevalta debyyttialbumilta irroitettu single. Kaltaiselleni M83-fanille kappale kolahtaa kertalaakista, sillä kappaleella on hyvin paljon M83:n musiikista tutuksi tulleita elementtejä, kuten dramaattinen ja mahtipontisiin mittoihin kasvava kertosäe. Pesäeroa M83:n musiikkiin on kuitenkin tehty, sillä suttuiset dreampop-soundit ja syntikoiden dramatiikka on jätetty jälkeen. Niiden tilalle ovat tulleet iskevämmät ja kenties vielä herkemmin popmakuhermoja kutkuttelevat soundit. Kaiken kaikkiaan Prague on aivan hävyttömän kova kappale, joka varmasti tulee soimaan vielä monessa paikassa. Tai ainakin olisi syytä!

22. tammikuuta 2014

Disco Fiasco - Golden Hats



Olen joko alkanut todella pehmenemään "pomppupopille" tai sitten Satellite Storiesin jalanjäljissä tepastelevat oululaiset osaavat hommansa. Kitarat helkkäävät ja komppi nykii kappaletta eteenpäin kuin keskittymishäiriöinen lapsi. Parasta kuitenkin se rasittavan kliseiseinen talenttikilpailun tuomarin kommentti: "musiikista kuulee, että yhtyeellä on hauskaa". Niin se vain on. En kuitenkaan tarkoita hauskanpidon korreloivan huonoa musiikkia, huono musiikki kuulostaa pahalta oli sitten yhtyeellä miten hauskaa tahansa sitä tehdessään. Tarkoitukseni on lähinnä sanoa, että Disco Fiasco vetää Golden Hats kappaleensa pilke silmäkulmassa ja sellaisella intensiviteetillä, mikä antaa anteeksi kappaleen hienoiset puutteet. Kappale jää loppuvuodeksi soimaan päähän ja pää nykimään kompin tahtiiin.

Lopuksi kuitenkin varoituksen sana yhtyeelle: älkää hakeko tuotettua ja hienojalosteista soundia. Alkaisitte muistuttamaan liikaa sitä toista oululaisyhtyettä ja jäisitte auttamatta Satellite Storiesin varjoon, ettekä halua kuulostaa "siltä huonolta jäljitelmältä".

19. tammikuuta 2014

Iisa - Puutarhajuhla

(Kuva: https://www.facebook.com/iisaofficial)
Oi, Iisa! En oikein lämmennyt Iisa Pykärin kahdelle ensimmäiselle soolokappaleelle, mutta voi Puutarhajuhlat. Kerta kerralta kappale käy salakavalasti ja huomaamatta aina vain syvemmälle ihoni alle. Kappale kuulostaa Iisan omalta tuotannolta, mutta samalla sen taustalla soi juuri ne Reginan musiikin parhaat elementit. Vaikka aluksi Egotripin Knipin huokailut tuntuivat nihkeiltä, loppua kohti Knipinkin osuus kääntyy voitoksi ja korostaa kappaleen haurasta tunnelmaa. Kappale onkin nimenomaan hyvin hauras ja tuntuu kuin kappale roikkuisi saman hiuskarvan varassa kuin parisuhde, josta tarina kertoo. Uskomattoman kaunis kappale, jonka traaginen kauneus pakahduttaa ja parisuhteiden syövyttämä tarina tavoittaa kuuntelijan, oli sitten omakohtaisia kokemuksia tai ei. Kappale tulee niin lähelle ihoa, että tunteet välittyvät.

16. tammikuuta 2014

Best Right NAOW -soittis


Koska soittolistat ovat kivoja ja käteviä, aloitin itsekin "parasta juuri nyt"-henkisen soittolistan. Listalle ilmestyy satunnaisin väliajoin ajankohtaisia, mielestäni tämän hetken parhaat, kappaleita ja kyllin pitkään listalla roikkuneet kappaleet lentävät pihalle. Tarkoitukseni on siis pitää lista säädyllisen pituisena, eli 10-20 kappaletta.

Ei siitä sen enempää, olkaa hyvät.

13. tammikuuta 2014

Elizabeth Rose - Sensibility


Pääasiassa tuleekin jaettua kotimaista musiikkia, mutta osataan sitä muuallakin tuottaa hävyttömän tiukkaa popmusiikkia. Tällä kertaa asialla on nuori, mutta hemmetin tyylikkään soundin omaava australialainen Elizabeth Rose. Artistin musiikkityylin vaikutteet juontavat juurensa vuosituhannen vaihteen R&B-soundeihin, jotka hänen käsittelyssään yhdistetään modernimpiin "tämän päivän" tuoreimpiin electrovivahteisiin. Yhdistelmä on todella koukuttava ja kappale on, kuten sanottua, aivan hävyttömän kova pop-raita.

9. tammikuuta 2014

Delay Trees - Readymade

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että ehdin jo kerran kirjoittaa suhteellisen pitkän ja mielestäni hienon arvostelun. Kuitenkin Blogger taitavasti kadotti tuon julkaisuvalmiin tekstin ja luonnoskin näytti pelkkää valkoista. Jouduin aloittamaan siis koko tekstin alusta ja yrittäen muistaa miten jo kirjoitettu arvosteluni meni. Harmitti.



Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.

Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.

Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.

Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!

8. tammikuuta 2014

White Balance - Marine Dance


En voi sanoa häkeltyneeni, kun parisen viikkoa sitten ensimmäistä kertaa kuulin suomalaisen elektroduon White Balancen debyyttisinglen. Mielestäni Marine Dance on kappaleena vielä raakile ja vähän keskeneräinen, mutta näen kappaleessa kuitenkin paljon potentiaalia, kuten yhtyeessä itsessäänkin. Kappale sisältää runsaasti hyviä oivalluksia ja loistavan kappaleen elementtejä. Esimerkiksi kertosäe on äärimmäisen koukuttava ja hieno, lähes erinomainen. Se mitä kappale mielestäni kaipaa on ajatusten loppuun hiomista. Kappale jää kokonaisuutena vielä vähän vajanaiseksi ja jotkin osat tuntuvat päälle liimatuilta. Erityisesti c-osa kaikkine wobwob-efekteineen ei mielestäni sovi muun kappaleen puitteisiin, enkä oikeastaan siitä pidäkään.

Tyylitajua duolla joka tapauksessa on, sillä paikoiteillen musiikki on suorastaan hävyttömän tyylikästä ja dynaamista. Mielelläni kuuntelisin jatkossakin yhtä tyylikästä kotimaista elektro-poppia kuin White Balance. Joka tapauksessa yhtye kuulostaa tälläkin hetkellä soundiltaan erittäin lupaavalta ja mielestäni yhtye onkin syytä panna merkille. Erittäin tervetullut tulokas kotimaiseen musiikkiskeneen.

2. tammikuuta 2014

Jukka Ässä - 30 vuotta myöhemmin


Ah, Jukka Ässä on yhtye, jonka musiikista ei voi olla pitämättä. Edelliseltäkin albumilta löytyy hyviä kappaleita tusinan verran ja muutama suomenkielisen popmusiikin todellinen helmi, kuten Uusi maa. Jukka Salmisen sävellyskynä on selvästi säilyttänyt hyvän teränsä, sillä yhtyeen uusin singlejulkaisu 30 vuotta myöhemmin on todella hyvä kappale ja sen koukuttavuus on taattua Jukka Ässä -laatua. Ennen kuin huomaakaan fiilistelee jo kertosäkeen mukana ja kappaleen päätyttyä pyörittelee edelleen mielessään sen tarttuvia melodiakoukkuja. Sanoitusten työstämiseen Jukka Salminen on tulevalle albumilleen saanut taustatukea Reginasta tutuksi tulleelta Iisa Pykäriltä. En osaa sanoa, miten merkittävä Iisan tuoma lisäpanos sanoituksille on ollut, sillä olen aina erityisesti pitänyt Jukka Ässän sanoituksista. Joka tapauksessa 30 vuotta myöhemmin on myös sanoituksen osalta erinomaista työtä ja teemaltaan hyvin Jukka Ässälle tyypillistä tekstiä. Pieni ihminen pohtii pienessä mielessään elämän suuria kysymyksiä, joita ei oikeastaan edes ymmärrä. Yritä siinä sitten vastata pojan kysymyksiin kuolemasta, kun itsekin pohdit samoja kysymyksiä vailla vastausta.

Ihmisten jälkeen -levy julkaistaan 7. helmikuuta. Peukut ylös!

1. tammikuuta 2014

Vuoden kotimaiset levyt 2013


Kinkut masussa ja raketit ammuskeltu taivaan tuuliin, joten koen ajan olevan otollinen tähän asti tekemättä jääneelle vuoden parhaiden kotimaisten levyjen listaukselle. Alkupuheet olivat jo edellisessä kirjoituksessa tarpeeksi tylsät ja tyhjänpäiväiset, joten tällä kertaa voidaan siirtyä suoraan itse asiaan.


Kotimaiset TOP 6

6. Satellite Stories - Pine Trails

Nyrkkisääntönäni listoja suunnitellessani on ollut miettiä levyjä, joista olen kuluneen vuoden aikana nauttinut kaikkein eniten. Pine Trails on albumi, josta ehdottomasti olen nauttinut erittäin paljon. Levyn pariin on helppo palata aina uudelleen ja levy on jokaisella kerralla äärimmäisen mukaansatempaava.  Lisäksi tämä on kevyt julkinen kannanotto, sillä minua suoraan sanottuna sylettää suomalaisen musiikkimedian Satellite Storiesin halveksunta. Pine Trails on parempi kuin nämä kyynikot antavat ymmärtää ja yhtye ansaitsisi myös kotimaassaan laajempaa arvostusta kuin mitä se tällä hetkellä saa osakseen. Piste.

Luultavasti se on juuri se helppous ja kulmattomuus, josta Satellite Stories kritiikkiä osakseen saa. Siitä huolimatta on hölmöä edes yrittää kiistää esimerkiksi kappaleiden Campfire ja Lights Go Low loistokkuutta.


5. The New Tigers - The Badger

The Badgerilla kietoutuvat yhteen kauniit melodiat ja kitarat, jotka vaivattomasti kuljettavat levyn alusta aina loppuun saakka. Soitannassa on enemmän itsevarmuutta kuin aiemmin ja yhtye soittaa määrätietoisen tiiviisti täydellisesti yhteen. Yhtyeen musiikissa parasta on sen kyky kutoa kitaravalleista ja kellopelimelodioista minuuttitolkulla kestäviä järkäleitä kuulostamatta lainkaan väkinäiseltä tai vaivalloista. Musiikki vain soljuu kuin itsestään ja aikaa vierähtää viitisenkin minuuttia ennen kuin ehtii edes kunnolla ajatella kappaleen pituutta. Sitä lumoutuu musiikkiin ja antaa soiton viedä mukanaan.




4. Risto - II

Olen vasta kuluneen vuoden aikana oppinut todella arvostamaan Riston musiikkia. Aiemmin Ristoiluni keskittyi lähinnä Nina, olen palasina -kappaleen ympärille. Liekö sitten jotain aikuistumisen ensioireita, mutta Riston ennen huvittaneet ja hämmentäneet lyriikat ovat alkaneet nyttemmin puhuttelemaan ja olen alkanut ymmärtämään Riston sanoituksia paremmin. Risto on nero, vähän hullu nero. Uusimmalla albumillaan Risto on onnistunut edellisiä julkaisujaan paremmin muodostamaan hienoista ja eriskummallisista musiikillisista oivalluksistaan loistavan kokonaisuuden. Tematiikaltaan raskaista aineksista koostuva II-albumi on Riston tähänastisen tuotannon vaikuttavin teos, jonka aihepiirit väistämättä koskettavat jokaista levyn kuuntelijaa.



3. Paavoharju - Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne

Paavoharju iski heti ensikuuntelulla suoraan sielun syvimpiin sopukoihin. Levy on eksymistä synkimmästä synkimpään aarniometsään syyspimeällä ja välillä tuntuu ettei kuusenoksien läpi paista auringonvaloa enää laisinkaan. Paavoharjun äänimaailmat ovat uskomattoman hienoja ja omintakeisia, niissä on jopa ajoittain tietynlaista vaarantunnetta, jota korostaa Paperi T:n hyvin tiukat ja puhuttelevat lyriikat. Ennen kaikkea levy ahdistaa ja se ahdistaa tavalla, jota et pääse pakoon. Se ahdistus on vain kohdattava ja kun se vihdoin on ohi kaipaat sitä lisää, sillä tuossa ahdistuneisuuden tunteessa on jotain perversillä tavalla hyvin puoleensavetävää. Ilman ajoittaista ahdistusta ei voi tuntea itsensä helpottuneeksi. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne antaa iskun suoraan palleaan, joka pudottaa kuuntelijan polvilleen maahan vain siksi, että voisit nousta uudelleen ylös.




2. Beastmilk - Climax

Huhhuh, Beastmilk tuli ja räjäytti pankin debyytillään. Omalla kohdallani Climax lunasti ne kaikki suuret ennakko-odotukset, jotka levylle olin etukäteen asettanut. Aina albumin avausraidan Death Reflects Us pärähtäessä soimaan, minut valtaa suunnaton euforiantunne. Tiedän, että seuraavat 40 minuuttia on taatusti laadukasta soitantaa. Beastmilk kuulostaa määrätietoiselta ja kunnianhimoiselta, mutta ennen kaikkea äärimmäisen lupaavalta, jos tarkastellaan myös sen tulevaisuuden näkymiä. Yhtyeen musiikki ei itsessään ole suunnattoman ainutlaatuista, mutta Beastmilkin tavassa tehdä musiikkia on jotain ainutlaatuista. Beastmilk on tehnyt kotiläksynsä, eikä tyydy vain jäljittelemään esikuviaan, kuten pastissibändi, vaan yhtye jalostaa ja käyttä hyväkseen esikuviensa parhaita puolia yhtyeen omassa musiikissa.





1. Minä ja Ville Ahonen - Mia

Mia on levy, joka kasvaa ajan kanssa, eikä sen kasvulle näy loppua. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä vahvemmin lumoudun sen pauloihin ja sitä voimmakaammin Mia viettelee minut. Mia on äärimmäisten tunteiden levy, jonka ensisijainen tavoite onkin välittää nämä tunteet kuuntelijalle. Tavoitteessaan levy onnistuu täydellisesti, sillä Mia ei ole surullinen, vaan surullinen. Mia ei ole synkkä, vaan synkkä. Mia ei ole kaunis, vaan kaunis. Luultavasti levyn vaikuttavuus syntyy sen inhimillisyydestä. Levyä käsittelevät kirjoitukset eivät kuulosta elotonta albumia käsitteleviltä artikkeleilta. Miasta puhutaan kuin ihmisestä ja Mia onkin alusta loppuun puhdasta rakkautta.