Jukka Ässän kakkosalbumi Ihmisten Jälkeen on kenties vuoden sympaattisin julkaisu. Jukka Salmisen konsepti, jossa tavallinen kaveri kertoo tarinoita päivittäisistä ilmiöistä toisille taviksille, on toimiva. Juuri siksi Ihmisten Jälkeen on niin helposti lähestyttävä levy kenelle vain. Varhaisteini ja äiti voivat molemmat viettää mukavan automatkan ilman, että kummankaan tekisin mieli vaihtaa levyä.
Levy on yhtä aikaa sekä viihdyttävä että puhutteleva teos. Vakaviakin aiheita verhotaan kepeään ja leikittelevään soundiin, kuten 30 vuotta myöhemmin -singlelohkaisulla. Sanoitukset käsittelevät edellistä albumia yleismaailmallisempia aiheita, ja niitä työstämässä ovat olleet myös Anna Puu ja Iisa Pykäri. Kolmen viisaan pään lyödessä yhteen lopputuloksena ovat entistä iskevämmät ja oivaltavammat tekstit. Huvittavinta on, miten 18-vuotias nuori abiturientti löytää kosketuspintaa levyltä, joka saatekirjeen mukaan on "kooste 30 ja risat -sukupolven elämästä".
Levy on suoraan sanottuna raivostuttavan täydellinen, ja sen ainoa heikkous on "wau-efektin" uupuminen. Tällaisenaan albumin erittäin hyvä, muttei mitenkään ainutlaatuinen tai maailmaa mullistava merkkiteos. Jukka Ässä on joka tapausessa parantanut suoritustaan jokaisella
osa-alueella, jolle jäi vielä parannettavaa debyytin jälkeen. Levy on juuri kaikkea, mitä sen toivookin olevan. Kokonaisuus on kompakti ja hiottu, muttei lainkaan teennäinen. Paras kuvaus onkin saatekirjeessä käytetty elämänmakuinen, sillä sitä Ihmisten jälkeen todellakin on.
Puitteet ovat ainakin kohdillaan JVG:n uudella levyllä; Tuotantopuoli on juuri niin laadukasta kuin sen on kehuttu olevan. Biisien taustat ovat läpileikkaus viime vuosien suosituimmista elektronisen popmusiikin muotivirtauksista, ja pelkästään erinomainen tuotanto riittää nostamaan levyn arvosanaa yhdellä tähdellä.
Erinomaisen tuotantopuolen lisäksi vierailevat artistitkin antavat levylle parastaan ja kuulostavat paremmalta kuin omalla tuotannollaan - edes Mikael Gabriel ei ärsytä. Haittapuolena onkin, että suurimmalla osista kappaleista huomio keskittyykin täysin muualle kuin levyn pääkaksikkoon vierailijoiden varastaessa koko shown. Kotiseuturakkaudesta kertova Mistä sä tuut? -kappale osoittaa pelin hengen, kun kovemman luokan suomiräppärit yksi toisensa jälkeen pyyhkivät Jarella ja VilleGallella pöytää. Ei auta, vaikka kaksikko itsekin pistää peliin kovimmat tekstinsä koko albumilta.
Tälläkin levyllä, kuten aiemmallakin yhtyeen levyllä, on omat hittinsä ja hutinsa. Esimerkiksi Huominen on huomenna on lähinnä väsähtänyt yritys toistaa Kran Turismon kaltainen kesähitti eikä se yllä ärsyttävää kesärenkutusta korkeammalle. En myöskään tahdo ymmärtää, millaisessa mielentilassa levylle on valittu Sara Chafak, Kuluu mut ei lopu ja Venäläist rulettii kaltaiset kappaleet, jotka vähinnä latistavat tunnelman juuri, kun se olisi sopivassa nousukiidossa. Ei kuitenkaan voi väittää, etteikö JVG onnistuisi nostattamaan tunnelmaa kattoon kappaleillaan, kuten Jengi ku jengi tai Kartalla. Kappaleista jälkimmäinen onkin yhtään liiottelematta kappaleena täysosuma ja luonnollisesti myös koko albumin kirkkain tähti. Kappaleet ovat erinomainen osoitus, että palasten loksahdellessa kohdalleen, kaksikko osaa tehdä hävyttömän hyvää popmusiikkia.
Haaveissaan Jare ja VilleGalle ovat urheiluidoliensa, Teemun ja Jarin, kaltaisia nöyriä voittajia, jotka ovat tehneet valtavan työn saavutustensa eteen. Kaksikon idolit ovat aina ottaneet menestyksensä nöyrästi vastaan, mikä on vain entisestään kasvattanut herrojen arvostusta. Myös Voitolla yöhön onkin parhaimmillaan, mitä nöyrempänä ja ahkerampana raatajana menestyksensä eteen kaksikko esiintyy.
Menestys ei ole tuuria, kuten kaksikko Kartalla-kappaleellaan alleviivaa. Ansaittu menestys on aina ansaittua, eikä sitä sovi väheksyä. Voitolla yöhön jää kuitenkin lähemmäs keskinkertaisuutta kuin suurmenestystä, vaikka hetkittäin levy onkin erittäin viihdyttävä.
Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.
Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.
Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.
Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.
Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille.
Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!
Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että ehdin jo kerran kirjoittaa suhteellisen pitkän ja mielestäni hienon arvostelun. Kuitenkin Blogger taitavasti kadotti tuon julkaisuvalmiin tekstin ja luonnoskin näytti pelkkää valkoista. Jouduin aloittamaan siis koko tekstin alusta ja yrittäen muistaa miten jo kirjoitettu arvosteluni meni. Harmitti.
Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.
Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.
Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.
Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!
Satellite Stories on yksi niistä yhtyeistä, joka on viimeisen puolentoista vuoden aikana noussut jokaisen itseään musadiggariksi kutsuvan henkilön tarkkailulistalle. Yhtyeen raikas ja tanssittava indiepop ei ole jäänyt huomaamatta Suomessa eikä kotimaan rajojen ulkopuolellakaan. Viime syksynä julkaistulla Phrases to Break the Ice -debyyttialbumilla soittava yhtye oli kuitenkin vielä nuori ja turhan yli-innokas kokoonpano, joka ei vielä onnistunut kohdistamaan sisältämäänsä potentiaaliaan oikein. Vuosi sitten jäin vielä kaipaamaan astetta kypsempää, monipuolisempaa ja tarkemmin harkitsevaa yhtyettä. Yhtyettä, joka soittaisi vuoden päästää Pine Trails -albumilla.
Ensi tahdit albumille potkaisee singlenäkin julkaistu Campfire, joka on edelleenkin mielestäni suorastaan järjettömän kova ralli ja lukeutuu yhdeksi levyn parhaista kappaleista. Timanttisesta aloituksestaan huolimatta Pine Trailsin kiinnostavuus ei suinkaan lähde laskuun, vaan ote ja hyvä syke säilyy läpi koko albumin, kun Satellite Stories sylkee liukuhihnalta toinen toistaan tanssittavampia ja tarttuvampia indiepop-kappaleita. Satellite Storiesin ehdoton vahvuus heidän musiikissaan ovat aina olleet hävyttömän tiukat melodiat ja vasta Pine Trails -albumilla ymmärsin miten laadukkaita ja melodisesti koukuttavia kappaleita yhtyeellä onkaan kautta linjan. 10 kappaleen albumilta pystyisi irroittamaan puoli tusinaa kappaleita, jotka kuulostavat jokainen kansainvälisiltä suuren luokan indiepop-hiteiltä. Se, joka väittää vastaan on joko typerys tai kuuro. Kyynisimmänkään kriitikon ei käy kieltäminen, että Satellite Stories on erinomainen omassa lajissaan ja ainakin Suomen kamaralla painii täysin omassa sarjassaan.
Edeltävällä albumilla itseään toistanut yhtye on kehittynyt valtavasti ja ottanut suorastaan jättiläisen askelia eteenpäin debyyttialbuminsa jälkeen. Työsarkaa yhtyeellä kuitenkin vielä on monipuolisuuden kanssa, mutta esimerkiksi yksi koko albumin kohokohdista oleva Lights Go Low synasoundeineen on mielestäni jo seuraava askel oikeaan suuntaan. Albumina Pine Trails on erittäin hyvä kokonaisuus, joka soi edeltäjäänsä monipuolisemmin ja tuo myös entistä selkeämmin yhtyeen vahvuudet esiin. Se on kattava ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jonka pariin on helppo palata.
Levyostoksille pääsee oheisen linkin kautta (julkaisupvm 1.11): http://snip.ftpromo.net/pinetrailsitunesja yhtyeen erittäin usein kehutuksi kuulemani live-esiintymisen voi käydä katsastamassa seuraavasti: 01.11. Tivoli, Rovaniemi 02.11. Teatria, Oulu 08.11. Le Bonk, Helsinki 09.11. Bar 15, Seinäjoki 14.11. Henry’s Pub, Kuopio 15.11. Lutakko, Jyväskylä 21.11. Yo-talo, Tampere 22.11. Klubi, Turku
Turkulaistrio Yournalist julkaisi viime kuussa Horror and Terror debyyttialbuminsa. Todella pitkään olen levyä sulatellut ja monesti aloittanut arvioni kirjoittamisen pääsemättä koskaan loppuun asti, eikä ihme sillä levyssä riittää enemmän kuin tarpeeksi sulateltavaa ja sisäistettävää. Tämä ilmenee jo heti ensisekunteista, kun nimikkoraita lähtee soimaan ja suu loksahtaa hämmästyksestä auki. Alun hämmentävästä rockoopperasta huolimatta musiikillisesti Yournalist pääasiassa pitäytyy heille sopivammassa rennossa indie-rockissa, mutta missään vaiheessa ei osaa arvata mitä seuraavaksi on tulossa tai kuulostaako se edes samalta yhtyeeltä kuin edellinen kappale, kuten avausraitakin antaa ymmärtää.
Yournalistin halu naureskella cooleille musiikkielitisteille ja tosikoille tuntuu olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Debyytillään he ovat kuin eksyneet pojat, jotka vetävät kaiken musiikkinsa muutaman kerran yllätysmankelin läpi piilottaen lopputuloksen ironisuuden viitan alle. Levyllä kuule vähän kaikkea ja vähän laidasta laitaan, mutta ei mitään oikein tosissaan. Idea kengänkärkiinsä tuijotteleville ylicooleille indiediggareille naureskelusta ja omannäköisestä rennolla otteella soitetusta indie-rockista on hieno, mutta suunnan ollessa hukassa päädytään todennäköisimmin metsään. Yournalistin viimekesäinen EP jo painiskeli johdonmukailemattomuutensa kanssa ja sama ongelma vain moninkertaistuu levyn pituuden kasvaessa EP:stä pitkäsoittoon.
Nylkekää minut tämän vertauksen takia jos tahdotte, mutta minulle Horror and Terror ja The Expendables -elokuva ovat olleet hyvin samanlaisia kokemuksia. Molemmissa tapahtuu koko ajan kaikenlaista ja kokemus on hauska, mutta lopulta käteen ei jää juuri mitään. Juonesta ja ideasta ei minkäänlaista käsitystä vaikka ruudussa pyörisi vasta lopputekstit tai levyn viimeinen kappale olisi juuri loppunut.
Horror and Terror ei kuitenkaan missään nimessä ole huono levy, mutta itse ainakin odotin parempaa. Albumin parissa viihtyy, mutta yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta se tuskin tulee keräämään itselleen lukuisia soittokertoja. Levykokonaisuus jää edelleen huutamaan sen punaisen lankansa perään. Levylle mahtuu kuitenkin monta hyvää kappaletta, mutta kun ne liitetään yhteen alka kokonaisuus hiljalleen ratketa liitoksistaan. Minun mielestäni debyytiltä voitaisiin karsia Yournalistin ylimääräinen kokeilunhaluisuus ja kuuntelijan yllättämisen tavoittelu. Tämähän on vain minun mielipiteeni, mutta omasta mielestäni Yournalist kuulostaa parhaimmalta C'mon People, Fast Lane ja Nigerian Girl kaltaisilla YleX-indierockina. Mutta kysymys kuuluukin, että olisiko musiikki silloin enää yhtyeen omannäköistä? Ehkä näin on paras, sillä yhtyeenä Yournalist on ihailtava ja rakastettava, vaikka debyytti ei sitä valitettavasti olekaan.
Kemiläislähtöinen brittipopista musiikkiaan ammentava Antti Lainas julkaisi loppuun asti hiotun ja viimeistellyn debyyttialbuminsa nimeltään Silloin Oli Sunnuntai. Antin debyytti onkin 40 minuutin pituinen huolella hiottu brittirock-teos, jossa Antin omaan soundiin yhdistyy tarttuvat kitaramelodiat ja isot kertosäkeet. Sanoituksista puhuttaessa on todettava Antin sulkakynän olevan teksteissä hyvin terävä. Antti on itse sanoittanut sekä säveltänyt kappaleensa ja jos näistä kahdesta ehdottomasti paremmin on onnistunut sanoitukset. Lyriikoissa kuljetaan läpi Antin lapsuudenaikaisen Kemin, arkitodellisuuden ongelmien sekä sydänsurujen.
Levyltä saa hakemalla hakea heikkoja puolia, sillä kokonaisuus kuulostaa niin tarkasti loppuun hiotulta ja mietyltä. Useissa lukemissani arvioissani puhutaankin saumattomasta kokonaisuudesta, joka osuu täysin naulan kantaan. Ongelma vain on, että levy on liian hiottu ja täydellisyyteen tähtäävä, että siltä uupuu kokonaan se tietynlainen tarttumapinta. Levyä kuuntelee mielellään ja levyn kuuntelee mielellään toisen ja vaikak kolmannenkin kerran putkeen, mutta sitä ei jää janoamaan lisää. Levy osuu heti ensimmäisellä yrityksellä napakymppiin, eikä jätä jälkeensä sitä tietynlaista janoa, mikä nostaisi kuuntelukokemuksen kerran toisensa jälkeen huippuunsa. Tällä levyllä Antti nostaa päänsä selvästi esille massan joukosta, mutta hänellä olisi myös potentiaalia vaikka nousta muiden olkapäille seisomaan.
Kaiken kaikkiaan levy on kasvoja pyyhkivä raikas Kemistä puhaltava pohjoistuuli, joka soi saumattommasti ja tarttuu kuuntelijaan kiinni ovelilla sanoituksillaan. Antin oma herkkä soundi, komeat melodiat ja isot kertosäkeet toimivat todella hyvin. Levyllä kaikki on tehty oikein, eikä missään olla ajettu metsään. Hienoa Antti!
★★★½☆ (3,5/5)
Tättärää ja töttöröö! Ihan ensiksi pahoitteluni jnejne siitä, miten hiljaista blogissani on viimeaikoina ollut. Koulu ja urheiluharrastukseni ovat alkaneet syömään koko ajan enemmän ja enemmän aikaani sekä voimiani, ettei blogille ja musiikille ole jäänyt liiemmin aikaa. Lisäksi aina silloin, kun olisi aikaa, niin en millään ole jaksanut nostaa virtuaalista mustekynääni mustepullosta. Anteex.
Miten itseäni toistavaksi ja tyhmäksi saankaan itseni tuntemaan, kun tämänkin blogitekstin aloitan hämmästelemällä Solitia. Viime viikolla Soliti veti pisteet kotiin kiinnittämällä itselleen Paperfangsin ja ensi perjantaina (23. pv) Soliti julkaisee Cats On Firen kolmannen studiolevyn, jonka rankkaan saman tien Black Twigin rinnalle yhdeksi alkuvuoden kovimmista albumeista. Ja siis heh, jos se nyt ei ole tiedossa, niin Black Twig myöskin totta kai levyttää tällä hetkellä Solitille. Näin se vain on, ei käy kieltäminen.
All Blackshirts To Me -levy on jo ehtinyt hyvän tovin pyöriä levylautasellani ja muotoutua omaan muotoonsa aivonystyröissäni, mikä on selvästi osoittanut suureksi eduksi itse levyllä. Kokonaisuus alkaa loksahdella pikkuhiljaa kohdalleen ja levy tuntuu nostavan tasoaan lähes jokaisella kuuntelukerralla.
Ensikuuntelulla heti levyn ensitahdeista minut valtasi innostus ja odotus, kun levyn kevyesti popfolkkailevan avausraidan Our Old Centre Backin jälkeen tärähtää oikein toden teolla, kun levyn ensimmäinen sinkku My Sense Of Pride kantautuu ulos kaiuttimista. Kuten jo A Few Empty Waves-kirjoituksessani totesin on kappale muodostunut aina vain paremmaksi biisiksi ja noussut levyltä ehdottomaksi suosikikseni. Olen täysin hullaantunut aluksi vähän jopa vieroksumaani Baddingmaiseen soundiin ja kitaramelodiaan. Luv it!
Musiikillisesti Cats On Firestä on muodostunut uuden levyn myötä monipuolisempi. Levyllä sekoittuu kevytkenkäistä poppailua, folkailua, kevyttä rockailua ja 60-lukua. Äänien skaala levyllä on juuri sopiva ja erityisesti 1914 And Beyond ihastuttaa pelkällä erilaisuudellaan ja huolettomalla pianomelodiallaan, joka kuljettaa kappaleen jykevästi alusta loppuun asti. Bändiä on silloin tällöin moitittu monotomisuudesta, mikä kieltämättä on bändin heikko kohta, mutta uusimalla levyllä se häiritsee vain yksittäisten biisien kohdalla. Kuten jokaiselta hyvältä levyltä, niin tältäkin löytyy omat huono kappaleensa ja juuri ne ovat sortuneet lievään monotomisuuteen. Mutta kuten sanoin, asia ei ole mitenkään häiriötekijä. Ja ne Morrissey -vertaukset, njääh. En edes viitsi.
All Blackshirts To Me on kuin palapeli, jossa jokaisella kuuntelukerralla lisätään yksi pala lisää ja pikkuhiljaa paloista muodostuu hämmästyttävän hieno kokonaisuus. Usein isoveljeksi tituleerattu bändi pitää tällä levyllä pikkuveljet vielä sopivan välimatkan päässä takanaan.
Levyn parasta antia: My Sense Of Pride, 1914 And Beyond, Smash It To Pieces ja A Few Empty Waves Arvio: ★★★★☆
Wiidakko julkaisi kolmannen albuminsa viime vuoden marras-joulukuun vaihteessa ja eilen pääsin ensimmäistä kertaa pitelemään albumia hyppysissäni. Syksyn mittaan ja erityisesti Odessa -singlen jälkeen aloin hiljalleen kasaamaan odotuksia levylle. Niin kiitettävästi kyseinen sinkku on päässä ja soittimessakin soinut.
Wiidakko alkaa heti startista ampumaan kovilla, sillä omasta mielestäni levyn ehdottomasti paras kappale Odessa ollaankin sijoitettu avausraidaksi. Tavallaan petyin tähän ratkaisuun, sillä itseäni mietitytti ja vähän pelotti, että jääköhän levyn paras anti avausraitaan. Pelkoni alkoivat pikkuhiljaa käymään toteen, kun jokaisen biisin jälkeen jäin huutamaan perään sitä jotain. Yhtäkään biisiä en voi sanoa millään tavalla huonoksi, mutta toisaalta myös hyvin harvaa sanoisin erittäin hyväksi. Suurin osa levystä jäi jonnekin näiden kahden välimaastoon häilymään.
Levy on mukavaa kuunneltavaa, jota voi hyvinkin kuunnella mielellään vaikka miten monta kertaa, mutta vaikutusta se ei onnistu millään tekemään. Musiikki on hyvin soitettua ja biisit toimivatkin hyvin, mutta vaikka miten yrittäisi etsiä ja hakea, niin joka kerta kappaleista jää punainen lanka ja "se jokin" tavoittamatta. Lisäksi sävellykset tuntuvat vahvasti toistavan samaa kaavaa ja kappaleet muistuttavatkin välillä vahvasti toisiaan eikä tästä syystä monikaan erotu massasta. Toisaalta ne muutamat kappaleet taas erottuvat levyltä tuplasti enemmän edukseen, kuten levyn loppupuoliskon aloittava Antaa Siltojen Palaa ja toisena kappaleena löytyvä Laika vs Lassie. Lyyrikat menevät aikamoista vuoristorataa levyn mittaa. Välillä ne toimivat todella hyvin ja välillä ne taas kuulostavat todella päättömiltä.
Levy ei oikein tarjoa mitään mistä tarttua kiinni ja mihin ihastua, paitsi muutaman yksittäisen kappaleen. Se on 10 kappaletta ja 41minuuttia ihan kivaa kuunneltavaa ns. taustamelua koneella istuskellessa tai kaveriporukassa ollessa. Väritön, mauton ja harmiton. Sääli.
Katujen Äänet on viime vuoden puolella perustettu vantaalainen suomirock, punk ja new wave tyylinen bändi, joka musiikillaan kuljettaa kuuntelijan 30 vuoden taakse suomalaisen new wave musiikin kultaisiin vuosiin. Bändin debyytti EP julkaistiin tarkalleen 29.8 ja se myytiin loppuun parissa viikossa, mutta (valitettavasti) ei kuulemma ole lisäpainoksia tulossa, sillä bändi keskittyy jo toisen EPnsä työstämiseen. Lisäksi bändi herätti itsessäni erittäin suurta mielenkiintoa sillä, ettei heidän musiikkian ole kuunneltavissa missään internetissä. Ei kovin yleistä enää nykyään, kun normaalisti jokainen bändi ja heidän tuotantoaan löytyy jokaisesta mahdollisesta sosiaalisesta mediasta.
Usein kuulee sanottavan miten ennen kaikki oli paremmin. Katujen Äänet ovat ottaneet nämä puheet selvästikin tosissaan ja vetäytynyt musiikillaan 30 vuotta menneisyyteen takaisin new waven kultavuosiin. Itseasiassa bändihän suoriutuu siitä oikein hyvin. Musiikista löytyy vivahteita noiden kultavuosien bändeistä yhteen jos toiseenkin. Ei voi sanoa, että Katujen Äänet kulkisivat sieltä missä aita on matalin, sillä poikien valitsema tie ei varmastikaan ole se helpoin. Jos eläisimme 70-80-lukujen vaihdetta Katujen Äänet varmasti saisivat musiikillaan vedettyä puoleensa suurempaakin suosiota, mutta voiko se sama musiikki toimia näin 30 vuotta myöhemminkin. Suuren kansan suosioon ja tietoisuuteen bändillä on kivinen tie, mutta pienempien piirien suosikkiorkesteriksi Katujen Äänet voi hyvinkin nousta. Bändin ympärillä häilyvä vanhanaikeinen imago herättää kiinnostusta kuuntelijassa jos toisessakin ja kerää kiinnostuneita silmäpareja bändin keikoille.
Itselläni kiinnostus bändiä kohtaan kasvaa kovemmaksi mitä enemmän bändiä kuuntelen. Suurin kiinnostus kohdistuu siihen, että millaista musiikkia jatkossa on tulossa. Elääkö bändi jatkossakin edelleen menneissä kultavuosissa vai lähteekö bändi kehittymään johonkin toiseen suuntaan. Mielenkiintoiset asetelmat pakko sanoa.
Debyytti EP on joka tapauksessa onnistunut teos, johon bändi voi olla ja varmasti onkin tyytyväinen. Kummempaa moitteen aihetta on levystä löydä. Paikka paikoin mentiin ehkä liian teinimäiseen hälläväliä punkkiin, mutta se oli sen verran vähäistä, että jää kevyesti kokonaisuuden varjoon. Levy on EPksi yllättävän monipuolinen, mutta pysyy kuitenkin yhtenäisenä pakettina. Levy pitää mielenkiinnon jokaisella kuuntelukerralla tiivisti yllä ja levyä kelpaakin kuunella useammankin kerran.
Jatkoa odotellessa!
Ja koska valitettavasti maistiaisia ei tällä kertaa ole teille jaettavissa, niin mainostan bändin seuraavan keikan olevan: 4.11 Pyhät Tepot, Scene D' Chryme & Katujen Äänet at Bar Bäkkäri
Viikko ja päivä sitten tärisevin käsin revin muovit pois French Filmsin debyyttialbumi Imaginary Futuren päältä ja asetin levyn soittimeeni. Etukäteen tästä huhuiltiin yhtä vuoden kovimmista suomalaisista levyistä ja odotukset olivat itse kullakin varmasti todella korkealla. Voisiko muka suomalainen bändi tehdä niin hyvää surffi rockia? No mitä ilmeisimmin, kyllä voi! Blogi toisensa perään hehkutti tulevan levyn olevan jotain suurta. Olihan French Films iskenyt pöytään kovia biisejä toisensa jälkeen. Unohtamatta onnistunutta EPtä. Mahtavat lähtökohdat levylle ja kuten jo mainitsinkin odotukset olivat kaikilla varmasti korkealla.
Kolme todella kovaa sinkkua. Lopun levystä pitäisi olla ihan fiasko, jos tämä levy pettäisi. Onneksi kuitenkin asia ei ole. Eikä edes sinne päinkään. Levy on nimittäin loistava kokonaisuus, joka onnistuu lumoamaan jo heti ensikuuntelullaan. Tarttuvat kitaramelodiat ja se fiilis, joka biiseistä huokuu tekevät levystä, tekee levystä täysin mukanaan vievän ja ennen kuin ehdit edes tajuta levy loppuikin jo. Joku voisi sanoa, että "kaikki hyvä loppuu aikanaan", mutta oikeasti siinä vaiheessa kuuluu painaa replay-nappia ja naatiskella vielä toinenkin kierros mahtavaa levyä. Tai kolmas. Tai neljäs. Tai miten monta ikinä haluakaan. Musiikki vie mukanaan ja ennen pitkää alkaa itse kunkin pää keinahdella musiikin tahdissa ja jalka takoa maata.
French Films on onnistunut tekemään ihan loistavan debyytin. Menee kirkaasti vuoden kotimaisten kärkijoukkoon, kuten ennakkoonkin ennakointiin. Tarttuvat melodiat, mahtava fiilis ja lyriikat pitävät huolen siitä, ettet selviä levystä vain yhdellä kuuntelulla. Huikea levy, huikeaa musiikkia. Kyllä tätä kelpaa kuunnella kerran jos toisenkin. Mahtava aurinkoinen ja kesäinen piristys tähän ankeaan syksyyn.
Tulin keskiviikkona levyn käsiini saatuani luvanneeksi rustaavani lähipäivinä fiilikseni The New Tigersin debyytistä niin tässä sitä nyt ollaan. Heti alkuun pitää sanoa, että levy on erittäin hyvä. Asetin levylle Velvet Jamin ja Pocketful Of Sandin perusteella todella kovat odotukset ja Tikrut lunastivat kaikki odotukseni kirkaasti sekä kolminkertaisesti. Taisinhan minä hehkuttaa Pocketful Of Sandia kesän parhaaksi suomalaisjulkaisuksi enkä sanojani aio syödä. The New Tigers on samanaikaisesti ihanan piristävä, mutta myös ihanan kiireetön ja levollinen. Määrätietoisesti, mutta kevyesti levy lipuu eteenpäin kitaramelodioidensa sattelemana Appun ja Valtterin luodessa laulullaan biiseihin uskomatonta tunnelmaa. Biiseistä välittyy ihan uskomaton fiilis. The New Tigersin musiikki tuntuu selkäytimessä asti - siis ihan oikeasti. Harvoin musiikki uppoaa näin syvälle. World's Greatest Actor by thenewtigers
Levy lähtee käyntiin piristävällä ja energisellä World's Greatest Actor biisillä, joka on yksi levyn ehdottomia kohokohtia. Saundiltaan se poikkeaa paljon sinkuista pirteydellään, joten odotuksen monipuolisesta levystä heräsivät. Lopetus Clocks Of Destruction on myös toinen edukseen hyvin erottuva pirteä ja energinen biisi. Avauksena biisi on ihan loistava, sillä levyn ensikuuntelulla biisi lumosi minut lähes täysin. Vaikka Soundcloudista olin kappaleen aiemmin kuullut iski se nyt ihan eri tavalla. Sen jälkeen, kun iskettiin Velvet Jam, joka on myös levyn kohokohtia, olin jo melkein tajuton. Velvet Jamiakin minä aiemmassa postauksessa olin jo "ihan pikkasen" ehtinyt hehkuttaa. The New Tigers : Velvet Jam by Soliti
Kaksi kovaa iskettiin heti alkuun. Seuraisko tästä alamäki vai voisiko levy pitää tasonsa edelleen korkealla? Vastaus on kyllä. Ala- ja ylämäki meno tosin jatkuu, muttei laadun vaan fiiliksen mukaan. Välillä käydään murheellisemmissa saundeissa, kuten Girls Are Out To Get Me biisissä ja välillä taas kiivetään ylämäkeä piristävämmän saundin merkeissä.
Mielenkiinto ei lopahda missään vaihessa. En edes tiedä monettako kertaa jo levyä kuuntelen läpi tätä kirjoittaessani, mutta silti se pysyy joka kerta yhtä mielenkiintoisena ja kahlitsevana. Fiilis vie täysin mukanaan. Kertakaan ei ole tullut sitä oloa, että "njääh, vaihdan biisin". Ja vaikka nyt levyltä läpitunkevaa fiilistä hehkutankin ei sovi unohtaa bändin soittopuolta, sillä vaikka kyseessä on uusi bändi eivät soittajat ole mitään untuvikkoja. Päinvastoin, sillä esimerkiki kitaramelodiat ovat erittäin hienoja ja taitavia. Muita soittajia mitenkään väheksymättä.
Vielä yksi biisi, jonka tahdon erikseen nostaa levyltä on tuo melkeinpä jo iki-ihana Pocketful Of Sand. Biisi vain kasvaa ja paranee kerta kerralta, vaikka sen ei edes uskoisi olevan enää mahdollista. Ei siitä mihinkään pääse, sillä tämä biisi hipoo melkein täydellisyyttä! The New Tigers : Pocketful Of Sand by Soliti
Olen usein käyttänyt "rakastaa"-verbiä kirjoittaessani, mutta nyt en keksi mitään muuta sanaa, joka sopisi tähän paremmin. Sillä rakastan tätä levyä, rakastan The New Tigersia ja rakastan tätä musiikkia. Nyt tulee suuria sanoja, mutta tämä on tämä on parhaimpia levyjä, mitä olen aikoihin kuullut. Ehdotonta tämän vuoden kärkeä, ellei jopa itse se terävin kärki. Mahtavaa ja monipuolista musiikkia. Todella tykkään. Ihan kuin se ei olisi jo tullut selväksi...
Slow Show blogin Juhania lainaten: "Ihan saatanan hieno debyytti. Kiitos."
Teenpäs nyt kirjoituksen EPstä, josta oli tarkoitus ja olisi pitänyt tehdä jo jonkin aikaa sitten. Nyt siihen on kuitenkin oiva tilaisuus, koska minulla on hieman tylsää ja tällä tavalla voin kivasti pakoilla huomista bilsan koetta. Joka tapauksessa jo aikaisemmin aika paljonkin hypettämäniFace Of GodinFire EPjulkaistaan 21. päivä - eli huomenna. Koska olen syntynyt kultalusikka peräpäässä omistan EPn jo ja ajattelin nyt rustata mielipiteeni siitä. Eli siis tehdä tälläisen levyarvion. Arvosteluista olen päättänyt luopua, koska a) en mielestäni osaa kirjoittaa arvostelua b) kirjoitan vain mielestäni hyvistä bändeistä ja levyistä, joten "arvostelu" käsite vähän menettää merkityksensä, kun jokainen levy on mielestäni hyvä. Ja jos ei tekstitä tajua, että pidän ja rakastan kyseistä viisua tai levyä, niin se on ehkä jo vähän huonompi juttu.
Kuitenkin puhutaanpa sitten vähän tästä EPstä. AiemminFace of God oli jo jakanut soundcloudiin EPltä biisit The Miracles ja nimikkoraita Firen, joten käytännössä puolet EPstä oli jo tuttua kamaa. Mutta ihan hyvin biisit kolahtivat EPltäkin kuunneltuna, ellei jopa paremmalta, kun kuuntelukertoja on enemmän alla. Fire ja The Miracles toimivat edelleen ja erittäin hyvin. Fire varsinkin tuntuu tulevan ajan kanssa aina vain paremmaksi. Erittäin kova ja asiallinen raita, joka iskee vasten kasvoja eikä jätä todellakaan kylmäksi. The Miracles jatkaa hyvin samaa linjaa, mutta enemmän melodisena. Kuitenkin olen näistä biiseistä jo vähän kertoillut enemmän edellisessä kirjoituksessa, joten keskityn näihin henkilökohtaisiin uutuuksiin.
Kaksi uutta biisiä ovat siis Turn Back The Time ja Elephant, joista erityisesti jälkimmäinen on kolahtanut erittäin hyvin ja noussut Firen ohalla lempparikseni. Elephant on ehkä EPn melodisin biisi ja ehkä kaikkein helpointen tarttuva ja avautuva. Voisiko se olla Face Of Godin ensimmäinen isompaan radiosoittoon nouseva hitti? En kuitenkaan näistä asioista osaa oikein mitään sanoa, joten parasta olla hiljaa ja jättää ne muiden päätettäviksi. Nimittäin omasta mielestäni se voisi olla melkeinpä mikä vain.
Turn Back The Time ei kuitenkaan ole muiden biisien tavoin yhtä hyvin kolahtanut tai sitten en vain vielä ole päässyt kunnolla siihen sisälle. Huonoksi en kuitenkaan sitä sano, sillä sitä se ei edes ole. Tässäkin biisissä on kuitenkin vahvasti bändille jo oikeastaan ominainen asenne mukana, sillä hyvin helposti ja lähes huomaamatta alkaa jalka takoa lattiaa sekä pää nyökkymään musiikin tahdissa. Ja biisin ehdoton kohokohta ja loistava lopetus koko levylle on tuo reippaan parin minuutin outro tai instrumentaalinen osuus vai miksi tuota nyt oikeasti pitäisi nimittääkkään. En oikeastaan tiedä. Joka tapauksessa biisin lopetus ja samalla koko EPn lopetus on loistava. Se mielestäni aika hyvin kiteyttää kahteen minuuttin koko Face of Godin musiikin. Se on melodista, energistä ja todella kovalla asenteella soitettua monipuolista musiikkia.
Kaiken kaikkiaan EP on erittäin hyvä kokonaisuus, jota kelpaa kuunnella kerta toisensa jälkeen kyllästymättä. Levyn julkkari on siis huomenna ja ainakin Stupido shopista voit lätyn itsellesi hankkia. Face Of God on bändi, jonka todellakin suosittelen tsekkaamaan - oikeasti.
Loppuun vielä maistiaseksi Fire, joka on supersuosikkini. Lisää biisejä löytyy Soundcloudista.
