Coldplay - Magic

Ghost Stories albumin artwork - on muuten magee

Viime viikolla Coldplay julkaisi täysin odottamatta Midnight-kappaleen, joka oli erilainen, mitä useimmat olivat odottaneet. Ja hyvä niin, sillä ainakin omalla kohdallani umpitylsän Mylo Xyloton jälkeen oli viitteitä siihen, että Coldplay julkaisisi tällä kertaa jotain huomattavasti mielenkiintoisempaa. Toisaalta aika varovaisia askeleita uuteen suuntaan yhtye kyseiselläkin kappaleella otti, sillä kappale luottaa viime vuosien aikana James Blaken ja Bon Iverin kaltaisten artistien suosituiksi tekemiin autotune-soundeihin ja kevyeen elektroniseen "chillailuun". Jon Hopkins on tehnyt vakuuttavaa työtä uusien kappaleiden tuotantopuolella.

Ghost Stories albumin ensimmäisellä virallisella singlellä Magic yhtye liikkuu edelleen tiukasti omalla mukavuusalueella. Alkupuolisko viittaa voimakkaasti the XX:n musiikkiin, mutta kääntyy loppupuoliskoa kohti koko ajan enemmän tavanomaiseksi Coldplayksi. Toivon todella, että tuleva albumi sisältäisi enemmän Midnightin kaltaisia irtiottoja yhtyeelle ominaisesta musiikista. Olisi hienoa kuulla yhtyeeltä jotain kunnianhimoista ja jopa riskialtista. Ei, Midnight ei ollut vielä kunnianhimoista eikä riskialtista, vaan aika varman päälle pelattua. Kuitenkin siinä mielessä erittäin onnistunut, että herätti ainakin allekirjoittaneen kiinnostuksen. Myönnän kuitenkin, että olen aina pitänyt Coldplayn musiikista - oli se sitten katu-uskottavaa tai ei. Mutta onneksi en ole rokkipoliisi, eikä minun tarvitse katu-uskottavuudestani niin välittääkään.

Toivottavasti Coldplay ei julkaise toista pettymystä edellisen perään. Se murtaisi minut vielä pahemmin kuin yhtyeen itkunyyhkypop. Näkymät ovat kuitenkin tällä hetkellä hyvät, ja Coldplaylla tuntuu olevan pullat hyvin uunissa.

Disco Fiasco - Golden Hats

Olen joko alkanut todella pehmenemään "pomppupopille" tai sitten Satellite Storiesin jalanjäljissä tepastelevat oululaiset osaavat hommansa. Kitarat helkkäävät ja komppi nykii kappaletta eteenpäin kuin keskittymishäiriöinen lapsi. Parasta kuitenkin se rasittavan kliseiseinen talenttikilpailun tuomarin kommentti: "musiikista kuulee, että yhtyeellä on hauskaa". Niin se vain on. En kuitenkaan tarkoita hauskanpidon korreloivan huonoa musiikkia, huono musiikki kuulostaa pahalta oli sitten yhtyeellä miten hauskaa tahansa sitä tehdessään. Tarkoitukseni on lähinnä sanoa, että Disco Fiasco vetää Golden Hats kappaleensa pilke silmäkulmassa ja sellaisella intensiviteetillä, mikä antaa anteeksi kappaleen hienoiset puutteet. Kappale jää loppuvuodeksi soimaan päähän ja pää nykimään kompin tahtiiin.

Lopuksi kuitenkin varoituksen sana yhtyeelle: älkää hakeko tuotettua ja hienojalosteista soundia. Alkaisitte muistuttamaan liikaa sitä toista oululaisyhtyettä ja jäisitte auttamatta Satellite Storiesin varjoon, ettekä halua kuulostaa "siltä huonolta jäljitelmältä".

Levyvalinta: Ballet School - Boys Again

Lokakuun lopulla julkaistu Boys Again EP on kovan luokan levyvinkkaus kaikille The Cure ja Cocteau Twins faneille! Ballet School -yhtyeen solisti Rosie Blairin laulutyyli tuo voimakkaasti mieleen Elizabeth Fraserin ja erityisesti kitaramelodioista huokuu läpi The Curen soitanta. Ei sillä, etteikö yhtye musiikkiaan muutenkin ammentaisi 80-luvulta. Ballet School on vähän kuin kahden aiemmin mainitun yhtyeen jälkeläinen, 2000-luvun lapsi, joka vaalii vanhempiensa perintöä tuoden tuulahduksen heidän musiikistaan myös 2010-luvun popmusiikkiin.



Singlenäkin julkaistu Crush on mielestäni neljän kappaleen pituisen EP:n kirkkain hetki, sillä kappaleen yksinkertaisesti kiteytyy kaikki, mikä tekee Ballet Schoolin musiikista niin hienoa. Tarttuva The Curea muistuttava melodia, Elizabeth Fraseria muistuttava vokaali ja tuore tuulahdus nykypäivän popmusiikkia. Kaikki tämä kuulostaen silti täysin omalta itseltään, eikä vain heikolta takavuosien suuruuksien jäljittelijältä.

Runosuoni ei tänään tahdo sykkiä, eikä kunnon tekstiä muodostua. Noh, eipä sen niin väliä, kun musiikki tässä blogissa onkin sillä jalustalla ja parrasvaloissa. Antaa musiikin puhua puolestaan ja Ballet Schoolin valloittaa erinomaisella levyllään.

Delay Trees - Perfect Heartache

Delay Trees lohkaisi männeellä viikolla ensimmäisen singlen Perfect Heartachen yhtyeen tulevalta kolmannelta albumilta, joka tiedotteen mukaan astuu päivänvaloon heti vuodenvaihteen jälkeen. Ja mainitaan nyt tähän infopläjäykseen vielä se, että tuleva albumi tottelee nimeä Readymade.

Mitä kyseiseen singleen tulee, on se tunnelmaltaan taattua Delay Trees -laatua. Erityisesti Delay Treesin musiikissa minua viehättää kuinka yhtäaikaa tunnelma on syleilevän lämmin ja melankolinen, jopa kylmä. Musiikista välittyy omanlaisensa haikeus. Delay Treesin voisikin kuvata olevan haikean miehen Real Estate, sillä mielestäni yhtyeiden autenttisessa indie pop -tunnelmoinnissa on aina ollut jotain samanlaista. Jotain joka ainakin allekirjoittanutta viehättää. Lisäksi yleisestikin Delay Treesin musiikkissa on kiehtovaa, miten yhtyettä kuunnellessa tuntee kaiken kiireen katoavan ja mielen valtaa raukea kiireettömyys, joka esimerkiksi viimeisimmältä Doze-albumilta välittyy.

Video: The Lieblings - She Motorway

The Lieblings on yksi niistä yhtyeistä, jonka musiikki on jäänyt blogin ulkopuolelle syystä X, vaikka yhtyeeseen ensi kertaa törmätessä olenkin ajatellut, että: "hitto miten hyvää meininkiä, pitää muistaa blogata tästä". Kesän mittaa julkaistiin myös se kuuluisa peppuvideo yhtyeen It's All Gonna Fall -singlesta, joka enteili tulevaa Take Us To Your Leader -debyyttialbumia.

Alkusyksystä ulos tullut Take Us To Your Leader tuli ja meni, enkä paneudu tällä(kään) kertaa levyyn tämän syvemmin. Suosittelen kuitenkin albumia jokaiselle, joka yhtyeen singlestä tai myöhemmin tässä kirjoituksessa esiintyvästä musiikkivideosta jollain asteella tuntee pitävänsä. Yhteen virkkeeseen tiivistettynä albumi on erittäin pirteää ja hyvää fiilistä jakavaa powerpoppia, joka kuulostaa samanaikaisesti niiltä kaikilta yli kaiken rakastamiltani 90-luvun kitarabändeiltä. Voiko tästä levystä edes olla pitämättä?

Ajatus juoksee jälleen sellaista vauhtia, ettei itsekään meinaa pysyä enää perässä, mutta ei kai sillä niin väliäkään. Niin saattaa välillä käydä, kun hieman jo väsyynenä näkee hauskan musiikkivideon, laittaa kyseisen yhtyeen uusimman albumin soimaan ja ryhtyy kirjoittamaan ylös sisäisen supertietokoneen aka aivojen muodostamia hataria ajatuksen rippeitä. Tämä tilkkutäkki riittänee jo täksi kerraksi.

Alapuolelta löydät The Lieblingsin kokonaan fanien ottamista Instagram-videoista kootun musiikkivideon. Ovatko nämä nyt niitä nykypäivänä paljon peräänhuudeltuja innovatiivisia ratkaisuja?

Satellite Stories - Pine Trails

Satellite Stories on yksi niistä yhtyeistä, joka on viimeisen puolentoista vuoden aikana noussut jokaisen itseään musadiggariksi kutsuvan henkilön tarkkailulistalle. Yhtyeen raikas ja tanssittava indiepop ei ole jäänyt huomaamatta Suomessa eikä kotimaan rajojen ulkopuolellakaan. Viime syksynä julkaistulla Phrases to Break the Ice -debyyttialbumilla soittava yhtye oli kuitenkin vielä nuori ja turhan yli-innokas kokoonpano, joka ei vielä onnistunut kohdistamaan sisältämäänsä potentiaaliaan oikein. Vuosi sitten jäin vielä kaipaamaan astetta kypsempää, monipuolisempaa ja tarkemmin harkitsevaa yhtyettä. Yhtyettä, joka soittaisi vuoden päästää Pine Trails -albumilla.

Ensi tahdit albumille potkaisee singlenäkin julkaistu Campfire, joka on edelleenkin mielestäni suorastaan järjettömän kova ralli ja lukeutuu yhdeksi levyn parhaista kappaleista. Timanttisesta aloituksestaan huolimatta Pine Trailsin kiinnostavuus ei suinkaan lähde laskuun, vaan ote ja hyvä syke säilyy läpi koko albumin, kun Satellite Stories sylkee liukuhihnalta toinen toistaan tanssittavampia ja tarttuvampia indiepop-kappaleita. Satellite Storiesin ehdoton vahvuus heidän musiikissaan ovat aina olleet hävyttömän tiukat melodiat ja vasta Pine Trails -albumilla ymmärsin miten laadukkaita ja melodisesti koukuttavia kappaleita yhtyeellä onkaan kautta linjan. 10 kappaleen albumilta pystyisi irroittamaan puoli tusinaa kappaleita, jotka kuulostavat jokainen kansainvälisiltä suuren luokan indiepop-hiteiltä. Se, joka väittää vastaan on joko typerys tai kuuro. Kyynisimmänkään kriitikon ei käy kieltäminen, että Satellite Stories on erinomainen omassa lajissaan ja ainakin Suomen kamaralla painii täysin omassa sarjassaan.

Edeltävällä albumilla itseään toistanut yhtye on kehittynyt valtavasti ja ottanut suorastaan jättiläisen askelia eteenpäin debyyttialbuminsa jälkeen. Työsarkaa yhtyeellä kuitenkin vielä on monipuolisuuden kanssa, mutta esimerkiksi yksi koko albumin kohokohdista oleva Lights Go Low synasoundeineen on mielestäni jo seuraava askel oikeaan suuntaan. Albumina Pine Trails on erittäin hyvä kokonaisuus, joka soi edeltäjäänsä monipuolisemmin ja tuo myös entistä selkeämmin yhtyeen vahvuudet esiin. Se on kattava ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jonka pariin on helppo palata.



Levyostoksille pääsee oheisen linkin kautta (julkaisupvm 1.11): http://snip.ftpromo.net/pinetrailsitunes ja yhtyeen erittäin usein kehutuksi kuulemani live-esiintymisen voi käydä katsastamassa seuraavasti:
01.11. Tivoli, Rovaniemi
02.11. Teatria, Oulu
08.11. Le Bonk, Helsinki
09.11. Bar 15, Seinäjoki
14.11. Henry’s Pub, Kuopio
15.11. Lutakko, Jyväskylä
21.11. Yo-talo, Tampere
22.11. Klubi, Turku

Stache - Common Wealth

Minulla on usein tapana olla "tyylikkäästi myöhässä" ja tällä kertaa minun on kerta kaikkiaan pakko tuoda ärsyttävä tapani myös blogini puolelle. Haluan välttämättä nostaa uudelleen pinnalle kuukausi sitten julkaistun Stachen Common Wealth -kappaleen, vaikka yhtye on jo tällä välin ehtinyt julkaista tuoreempaakin materiaalia tulevalta debyytiltään. Mutta miksi ihmeessä? Kaikessa yksinkertaisuudessaan syy on se, että kappale on kaikessa komeudessaan niin erinomainen, että olisi lähestulkoon häpeäksi jättää se blogini ulkopuolelle. Stache vetää kappaleensa sellaisella fiiliksellä, ettei voi muuta kuin antaa musiikin viedä mukanaan ja nauttia kyydistä. Common Wealth on saumaton kokonaisuus, joka yksinkertaisesti toimii.

Musabloggaamisen yksi hienoimpia asioita on oikeasti tämänkaltaiset hetket, kun törmää kappaleeseen, jossa palaset vain loksahtelevat oikeille kohdilleen. Kappale kolahtaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja jälkeen jää vain sellainen wau-reaktio. Silloin painetaan replayta ja naatiskellaan.

Satellite Stories - Campfire

Satellite Stories on aina ollut minulle kovin kaksijakoisia tunteita herättävä yhtye. Kind of hot, kind of not. Yhtyeessä eikä sen musiikissa ole mitään vikaa, mutta kansitaiteesta lähtien lähes 40 minuuttinen pastellivärien sävyinen turboahdettu indiepop-ilottelu Phrases To Break The Ice -levy on aina ollut minulle liikaa. Toisaalta kovin suurena yllätyksenä tätä en edes ole pitänyt, sillä olen aina tavallaan jopa vähän vieroksunut koko partyindie-skeneä ja Two Door Cinema Clubin kaltaisia yhtyeitä. Yksittäiset kappaleet ovat useimmiten varsin hyviä, mutta liikaa on liikaa ja kokonaista levyä kuunnellessa joutuu pelkäämään, ettei saa sydämen rytmihäiriötä "hippakompin" takoessa tahtia lähes 40 minuuttia.

I alla fall, Satellite Stories on julkaisemassa toista albumiaan Pine Trails 1. marraskuuta ja hiljattain julkaisivat kyseiseltä levykäiseltä toisen singlensä Campfiren. Keväällä julkaistusta ensimmäisestä sinkusta Scandinavian Girls en suoraan sanottuna pitänyt ollenkaan, mutta Campfirella meininki on aivan toiselta planeetalta. Tämä kappale on yksinkertaisesti loistava. Vaikka taustalla on edelleen Satellite Storiesille ominainen komppi se ei ole samalla tavalla koko kappaletta vaivalloisesti eteenpäin nykivä, vaan tällä kertaa koko biisi kulkee eteenpäin huomattavasti luontevammin kuin useimmat yhtyeen kappaleet. Scandinavian Girls jätti jälkeensä vähän "meh"-fiiliksen tulevasta levystä, mutta Campfire ehdottomasti korjaa tilanteen. Tämän kuuloista Satellite Storiesia kuuntelisin mielelläni paljon enemmänkin, mutta istutaan ja odotetaan mielenkiinnolla miltä yhtye tulevalla levyllä kuulostaa.

Toivottavasti yhtyeen hyvä noste ulkomailla, niin kuin myös koto-Suomessa, jatkuu myös tulevan levyn myötä. Kiinnostusta tuntuu ainakin olevan, sillä pomppasihan kyseessä oleva single myös Hype Machinen ykköseksi (lähde: FB).

Smallpools - Dreaming

Nyt on sen verran pirteetä ja energistä indiepoppia, että oksat pois! Amerikkalainen Smallpools soundaa hyvin paljonkin Passion Pitille, mutta yhtye vetää Dreaming-kappaleensa sellaisella sykkeellä, että siinä jää Passion Pit kirkkaasti kakkoseksi. Oikeastaan tarkemmin ajatellen Smallpools muistuttaa myös etäältä jopa Two Door Cinema Clubilta tai lähinnä siltä, miltä kuvittelisin kahden edellämainitun referencen eli Passion Pitin ja Two Door Cinema Clubin kombinaation kuulostavan. Kappale on alusta loppuun todella railakas indiepop-ilotulitus, jonka yltiökesäiseen ja aurinkoiseen fiilikseen ei voi olla tykästymättä. Kappaletta kuunnellessa melkein hengästyy, mutta silti sen loputtua on painettava soimaan uudelleen, sillä kaiken lisäksi kappale on vielä tarttuva kuin mikä!

Radiohemmot hei! Ottakaa koppi, sillä Dreaming potkii ja todella lujaa.

Kalle Kaasinen - On The Run / Go South

Kaasisen Kalle julkaisi jo ties kuinka kauan sitten uuden tuplasinkun, joka sisältää kappaleet On The Run sekä Go South. Törmättyäni intternetin ihmeellisessä maailmassa jälleen kerran tähän kyseiseen julkaisuun, päätin nostaa sen esille blogissani.

Kaasisen musiikki on muuttanut muotoaan sitten viime kerran, kun herra blogissani vieraili In Full Swing -singlellään. Vahvasti ämerikkalaishenkinen altsurock on muuttunut suomalaiseen sielunmaisemaan sopivaan tummanpuhuvaan indiepoppiin. Nahkansa uudelleenluomisesta huolimatta Kalle on säilyttänyt musiikissaan ne elementetit, joissa hän on artistina vahvimmillaan eli suuret melodiat sekä tarttuvat pop-koukut. Tuplasinkulla laajentunut soundimaailma tuo Kaasisen persoonallisen äänen paremmin esille, mutta samalla tuntuu laulu aika ajoin hukkuvan muun musiikin sekaan. Erityisesti juuri näiden suurien melodioiden jauhaessa, kuten esimerkiksi On The Runin kertosäkeessä. Jälkimmäisellä kappaleella ei samanlaista ongelmaa kuitenkaan ole havaittavissa ja itse asiassa nostaisin Go Southin heti In Full Swingin jälkeen Kaasisen parhaaksi kappaleeksi. Kappaleessa korostuvat erinomaisesti artistin parhaat puolet ja se on kappaleena itsessään erittäin hyvä.

Kaasisen tyyli on hänen julkaisulla usein vaihdellut, joten olisikohan tässä se suunta, jonka Kalle on itselleen valinnut. Ei ollenkaan huono.

Hello Giants - Empires EP

Ala-asteella ollessani kuunneltiin paljon Lordia, The Rasmusta ja sitä mitä Kids Top 20 -ohjelma mahtoi milloinkin luukuttaa. Paitsi minä. Olin jo silloin musiikillinen hylkiö, jonka musiikkimakua ja suosikkiyhtyeitä eivät luokkatoverit tuntuneet oikein ymmärtävän. Jostain kumman syystä tanskalainen indiepop-yhtye Mew ei vaan upponut muihin 10-vuotiaisiin! Tosin en usko sen uppoavan nykyisinkään kuin myös en usko, että luokkatoverini ymmärtävät oikein vieläkään musiikkimakuani sekä hypetyksiäni. Noh, tunne on useimmiten kuitenkin molemminpuolinen. Pointtini nyt kuitenkin oli lähinnä se, että olen jo hyvin monta vuotta pitänyt itseäni Mew-fanina henkeen ja vereen. Viime vuodet olen odottanut uutta musiikkia yhtyeeltä kuin kuuta nousevaa ja riensin toissavuonna kauppaan ostamaan itselleni Eggs Are Funny -albumin lähinnä vain siksi, että kyseiselle kokoelmalle oltiin upotettu myös yksi uusi kappale (Do You Love It?)

Syy sille miksi näin haikeasti aloin muistelemaan ala-asteaikoja on helsinkiläinen nelihenkinen indiepop-yhtye Hello Giants, joka julkaisi heinäkuun alussa Empires nimisen EP:n. Kuten terävimmät saattoivatkin jo oivaltaa pohjustuksellani ajoin takaa sitä, että jätit ovat aika Mew. Ei, nyt ei heristellä asiasta sormea vaan päinvastoin. Hello Giantsin musiikissa on läsnä se sama mahtipontisuus ja utuinen tunnelma, joka luo mielikuvan itsestään leijailemassa ilmassa ohi jylhien lumihuippuisten vuorien. Heleät elektrosoundit, mahtipontinen indierock-kitarointi ja ambient-leijunta sulautuvat timanttiseksi lyhytsoitoksi, jonka jaksaa kuunnella aina sen päätyttyä uudelleen ja joka kerta vähän hämmästyy siitä fiiliksestä sekä erityisesti levyn laadukkuudesta.

Kaikki tämä turha jaaritteluni pitää sisällään tiivistettynä, että Hello Giants on tajuttoman hyvä ja jos musiikki säilyyttää laadukkuutensa jatkossakin tulevat jätit olemaan vielä joku päivä iso nimi. Markku-poika on ainakin myyty.



P.S. Jätit löytyvät myös Spotifysta ja näin ollen heidän kappaleitaan löytyy myös SDL Presents 2012 -soittolistaltani. The end of mainostus.

23:23 - Softest Wave etc.

Delay Trees -yhtyeestä tuttu laulaja Rami Vierula on öisin työstänyt omaa sooloprojektiaan nimeltä 23:23. Vierulan sooloprojektista löytyy aiempikin maininta blogistani, kun tammikuussa herra julkaisi uudelta Softest Wave etc. -levyltäkin löytyvät Safe ja Tell Me Your Name. Ilman tämän kummempia selosteluja suosittelisin pistämään levyn välittömästi kuunteluun, kun sen kätevästi voi nyt Bandcampin välityksellä tehdä.

Levyn kovin raita Tell Me Your Name on ajan kuluessa noussut suureksi suosikikseni ja on ehdottomasti yksi tähän mennessä vuoden kovimmista yksittäisistä kipaleista. Hieno levy, hienoa musiikkia ja hienoa tunnelmointia. Rami, ole hyvä ja vietä enemmänkin aikaa makuuhuoneessasi iltaisin, jos siitä syntyy tälläistä musiikkia.

Indian Trails - Brighter Night EP

Indian Trails on ajautunut uuden Brighter Night EP:nsä kanssa aika ahtaaseen nurkkaan. Yhtye rummutti ja kuulutti tulevaa yhtyeen ensimmäistä kappalettaan ja loi itselleen oman henkilökohtaisen hypekoneistonsa. Tämä johti siihen, että kappaleen odotusarvo nousi välittömästi jo suhteellisen korkealle. Ei siinä mitään, olihan Light Cut Shapes Sharp (nykyään pelkkä Lights) erittäin hyvä indiepop -poljento, joka vakuutti skeptisimmätkin rokkipoliisit. Tämä tapahtui siis joskus viime lokakuussa. Aikaa on mennyt ja yhtyeestä ei ole sittemin paljoakaan kuulunut, mutta kuitenkin sillä välin Suomen indiepop -markkinoille on noussut monia muitakin vakuuttavia, potentiaalisia ja nuoria yhtyeitä, kuten mm. Auntie Mary ja The Reed Fags. Unohtamatta näitä Suomen mittasuhteissa raskaammassa sarjassa painivia Big Wave Ridersia, French Filmsia ja Satellite Storiesia. Puolessa vuodessa taso on noussut harppauksen lailla ylemmäs ja Indian Trailsin on osuttava napakymppiin saadakseen samanlaista huomiota kuin viime lokakuussa. Levyn on oltava "killeri".

Valitettavasti se ei ole killeri - se on "vain" hyvä. Tasalaadukas paketti taitavien kavereiden hyvin tehtyä ja soitettua musiikkia, joka saa tanssijalan kevyesti vipattamaan vaikkei ennen se ole osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Kuitenkaan yksikään uudesta kolmesta kappaleesta ei yllä Lights -kappaleen tasolle, joka on edelleen yhtyeen paras kappale ja on osoitus bändin todellisesta potentiaalista. Tosin täytyy mainita, että päätösraita Water kurottautuu hyvin lähelle raukealla soundillaan ja heleillä melodiakuljetuksillaan. Haluan kuitenkin vielä painottaa, että Brighter Night on erittäin laadukas teos näinkin tuoreelta bändiltä, sillä onhan kyseessä vasta debyytti EP. Tällä kertaa vain kävi niin, että yhtyeen saama suunnaton hehkutus kääntyi tällä kertaa heitä itseään vastaan.

Brighter Night on laadukas ja hyvä EP, josta yhtyeen on hyvä jatkaa eteenpäin. Viime lokakuista blogimyrskyä ja hehkutusta en usko tällä kertaa syntyvän, mutta Indian Trailsin jalka on nyt tukevasti oven välissä. Minä jään vielä odottamaan yhtyeen läpimurtoa, jolla he nousevat suuremmankin yleisön tietoisuuteen. Erittäin hyvä levy, joka ei hyvästä yrityksestä huolimatta noussut todella suurten odotusten tasolle.



E: EP:n nimihän on Brighter Night yksikössä eikä monikossa, vaikka kovin yritänkin sitä s-kirjainta sinne loppuun survoa...

HeadHeartHands - Passions of the Young

HeadHeartHands on helsinkiläinen elektro-vivahteista indie poppia soittava yhtye, joka julkaisi alkuviikosta Passions of the Young nimisen debyytti EP:nsä. Samalla kertaa yhtye myös julkaisi avausraita Heroine:sta tehty musiikkivideo, joka löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Vaikka kyseessä onkin vasta tämän tuoreen trion debyytti EP, yhtyeen musiikki kuulostaa kuin jo vuosia yhdessä soittaneelta elektropop-konkarilta. Musiikissaan yhtye luottaa vankasti heleisiin syntikkasoundeihin ja vahvoihin melodioihin, jotka luovat yhtyeen musiikkiin omanlaistaan tyylikkään tanssittavaa tunnelmaa. Kuitenkin uutukaisella on vähän sama ongelma kuin sitä edeltävän demo-EP:n kanssa ja levyn suurin lataus keskittyy jo sen avausraitaan, jonka jälkeen loput kappaleet tuntuvat jäävän vähän vaisuiksi hissukoiksi. Erityisesti toisena soivan Vices -kappaleen heleät syntikkakikkailut tahtovat ikävästi jäädä vähän varjoon, mutta päätösraitaan saavuttaessa levy alkaa jälleen nousta omaan lentoonsa. Useimmiten olen hyvin huono veikkaamaan mitään ja siksi sen pitkävetoa tai muita uhkapelejä harrastakaan, mutta tällä kertaa uskallan veikata kovalla luotolla, että Heroine tulee soimaan tänä kesänä radioaalloilla YleX:llä

Summa summarum Passions of the Young EP on viihdyttävä ja ehdottomasti kuuntelusi arvoinen levy, jonka mielenkiinto pysyy yllä vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Levy piristää tiiviydellään eikä se sorru ylimääräiseen ja puuduttavaan elektrokikkailuun vaan pitäytyy tarkasti omassa visiossaan indie poppia elektro-vivahteella soittavana bändinä.

Spotify-linkki: HeadHearHands: "Passions of the Young"

Eva on the Western Castle Island - Pandawonder & California Shrills @ Luomustudio

Aiemminkin blogissani vieraillut Eva on the Western Castle Island julkaisi jo pari kuukautta sitten uuden kappaleen Panda Wonder, joka yhtyeen Facebook-sivujen mukaan on saanut osakseen huomioita myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Sen lisäksi yhtye kävi Luomustudiolla purkittamassa videon, jolla he esittävät aiemmin julkaisemattoman California Shrills kappaleen akustisena. Luomustudio siis järjestää akustisia kuvauksia, jotka kuvataan ja purkitetaan samanaikaisesti yhdellä mikrofonilla ja kameralla. Videot ovatkin tunnelmallisesti hyvin rentoja ja erityisesti aitoja kiitos niiden muokkaamattomuuden. Eva on the Western Castle Islandin lisäksi Luomustudiolla kävi hiljattain myös Big Wave Riders ja Black Twig, joista Juhani jo aiemmin viikolla kirjoitti.

The Reed Fags - Regret Cigarettes EP

Mikäs sen paremmin sopisikaan hyvin syksyiseltä vaikuttavaan harmaaseen ja sateiseen perjantaihin kuin hyväntuulinen ja kesäisiin maisemiin kuuntelijan kuljettava indiepop. Ehkäpä juuri sellaisiin maisemiin, jolloin turkulainen The Reed Fags sai alkunsa Paraisten saariston rannoilla. Yhtye voitti myös juuri hiljattain Turku Bandstand -kilpailun, josta palkintona bändi saa muun muassa studioaikaa ja Hype Recordsin kautta julkaistavan singlen.

Kuten jo aluksi totesin on yhtyeen musiikki ennen kaikkea aurinkoista, kesäistä ja positiivista. Yhtye itse kuvaakin musiikkiaan toiveikkaaksi ja erityisesti positiiviseksi indiepopiksi, joka ollaan maustettu heleillä melodioilla sekä kolmella laulajalla. Yhtymäkohtien bändille hakeminen ei ole vaativa prosessi, sillä jo pelkästään sanat "positiviinen" ja "indiepop" nostavat lähes automaattisesti kaksi bändiä pinnalle, nimittäin Two Door Cinema Club ja Vampire Weekend. Kotimaisista yhtyeistä voisi nostaa sellaiset nimet pinnalle kuin Satellite Stories ja French Films, joista jälkimmäisen bändin lämppärinä The Reed Fags ovat jo kertaalleen soittaneet Turun Klubilla. Täytyy vielä kuitenkin painottaa, että muiden musiikin kopioimiseen ei ole sorruttu vaan The Reed Fags kuulostaa puhtaasti itseltään.

Yhtyeellä on paketti jo aika hyvin kasassa, mutta työtäkin vielä toki riittää. Kokonaisvaltaisesti musiikki kuulostaa todella hyvältä, mutta välillä soundi rakoilee ja eikä ole täysin puhdasta sekä sujuvaa. Eiköhän se kuitenkin tule ajan kanssa korjautumaan. Kokonaisuudessaan kuitenkin The Reed Fags kuulostaa todella lupaavalta, eikä tässä maassa tule koskaan olemaan liikaa tämänkaltaisia iloista ja pirteää indiepoppia soittavia bändejä. The Reed Fags on varmasti erittäin positiivinen uusi tuttavuus jokaiselle suomalaiselle indiepopin ystävälle.

Auntie Mary - Tenterhooks

Maskulaiset indiepopparit eli Auntie Mary julkaisi sinkkunsa, joka kulkee nimellä Tenterhooks. Heti ensisekunneilta biisin luonne kävin hyvin selväksi, kun heleät ja leikittelevät kitaramelodiat tulvivat ulos kaiuttimista. Lähes neljä minuuttia tarttuvia kitaramelodioita ja piristävää poppailua, jonka taustalla läpi kappaleen säilyy tasaisen rytmikäs hyvin pumppaava komppi. Positiivinen fiilis tarttuu varmasti kuuntelijaan kuin kuuntelijaan.

Yhtymäkohtia hakiessa lähes väistämättä nuosee pinnalle Satellite Stories ja Two Door Cinema Club. Erityisesti kitaramelodiat noudattavat kaikissa kolmessa tapauksessa hyvin samankaltaista kaavaa, mutta mitä muutakaan voisi odottaa, jos molemmat suomalaiskokelaat ovat kertoneet ammentavansa musiikkian Two Door Cinema Clubilta.

Tenterhooks kuulostaa oikein hyvältä ja lupaavalta, sillä mielestäni tämä maa ehdottomasti kaipaa Auntie Maryn ja Satellite Storiesin kaltaista iloista ja letkeää indiepoppailua. Ehdottomasti lisää tälläistä, kiitos!

Posti kulkee, kun Kusti polkee - Musiikkia postilaatikon pohjalta

Myönnän, että otsikko on pahasti harhaanjohtava, kun Kusti on jo hyvän aikaa sitten jättänyt pyöränsä varaston perukoille ja tässä kyseisessäkin tapauksessa siirtynyt sähköiseen postinjakeluun. Niin hämmentävältä kuin se omaan korvaani kuulostaakin, on viime aikoina sähköpostiini alkanut suorastaan virrata sähköpostia erinäisiltä bändeiltä ja artisteilta. Tattista vaan erittäin paljon! Kovallakin pakkasella mieltäni lämmittäö suunnattomasti se, kun saa huomata, että joku on tosiaan pistänyt minunkin blogini merkille. Tässä postauksessa olisi taas tarkoitus vähän katsastella, että millaisia bändejä sinne sähköpostilaatikkooni oikein onkaan eksynyt.

Ensimmäiseksi esittelyvuorossa on Raahen suunnalta ponnistava hyvin folk-henkistä alternative-vivahteista musiikkia soittava yhtye, joka on ollut kasassa kutakuinkin vuoden verran. Ensimmäisen omakustanne EPnsä bändi julkaisi loppukesästä ja Alexander In Paris onkin saanut heti rattaansa pyörimään hyvin. On tullut radiosoittoa, musiikkiskaba voitto ja Rumban Vuoden Tulokas -äänestyksestäkin irtosi 5. sija. EPltä ehdoton suosikkini on Man vs. Kid. Kappale on ehdottomasti eniten folk rockia lähentelevä kappale ja siinä erityisesti nuosevat bändin parhaat puolet esiin. Kappaleeseen tuo omanlaistaan rentoutta ja fiilistä rento kitarointi, joka muistuttaa häilyvästi jotain Fleet Foxesin kaltaista saundia. Juuri sitä fiilistä kaipaisin lisää.

Ja lisää löytyy luonnollisesti Soundcloudin puolelta.

***** 

Tämänvuotiset wanhat olivat kuvanneet aamunavaukseen tekemälleen videolleen, kun saksalainen vaihto-oppilaamme toteaa tämänvuoden wanhojen tanssien olevan "perkeleen hyvät". Lennartin kommentti osuisi tälläkin hetkellä naulan kantaan, kun yksi vuoden varmasti kovimpia tulokkaita, eli Greymouth julkaisi toisen sinkkunsa The Restless Passengerin. (The Boyn hehkutukseni voit lukaista tästä) Musiikki toimii, Elinan ääni toimii ja kokonaisuus toimii. Vakuuttavaa työtä! Levyä tiskiin, ei sitä enää jaksa odotella.

*****

Petri Juhani on Tamperelaisen yhden miehen elektroninen indiepop -projekti, joka juuri hiljattain laittoi ensimmäisen Olemisen Sietämätön Reteys EPn verkkolevitykseen. Yhtyeen uupuessa Petri Juhani onkin tuotoksissaan huomattavasti keskittynyt ilmaisuun musiikkilisen yhtyesoundin sijasta. En tiedä, onko herra itse laittanut koskaan merkille, mutta itselleni vielä vähän tuntemattomasta syystä Petri Juhanin tuotanto tuo mieleen Samae Koskisen. Olemisen Sietämätön Reteys ja Petri Juhani vaikuttavat molemmat hyvin mielenkiintoisilta, mutta vielä tässä vaiheessa jäi vähän sellainen "ihan kiva" -fiilis. Levyssä ei itsessään mitään vikaa ole, mutta suuria tunteita ja ajatuksia se ei siltikään herätä. Ihan kuin Petri Juhani vielä säästelisi eikä päästäisi vielä kaikkea irti. Tulevaisuutta kuitenkin silmällä pitäen.

Burning Hearts - Burn Burn Burn

Uusi vuosi, uudet kujeet. Eli tervetulloo pienoisen joulutaukoni jälkeen takaisin uuden musikin pariin.

Mikäs sen parempi tapa avata musiikkivuosi blogini osalta kuin Burning Heartsin uunituore Burn Burn Burn -single! Itse toivon tulevalta levyltä hyvin pitkälti viimekesäisen Into The Wilderness EPn kaltaista menoa. Luonnolista, rauhallista, rytmikästä ja polveilevaa musiikkia, joka hurmaa kuuntelijan kuin kuuntelijan tyylikkyydellään. Vielä ensimmäisen sinkun jälkeen uskallan hyvinkin rohkeasti odottaa juuri tälläistä levyä. Kappale ei eroa radikaalisti EP:stä, mutta ei kuitenkaan ole jäänyt junnaamaan samaan tuttuun kaavaan vaan on uudistanut soundiaan, mutta rauhallisin ja tyylikkäin ottein. Biisi on koko komeudessaan tyylikkäästi toteutettu, joka kulkee rytmillisesti, mutta omaa tahtiaan eteenpäin kaikuisesti ja hyvin rennosti kohti loppuhuipennustaan.

1. helmikuuta julkaistava uusi albumi on siis nimeltään Extincions. Innolla odotan tätäkin levyä, mutta en vain musiikin osalta, vaan olen viime aikoina huomannut pitäväni Burning Heartsista yhtyeenä. En osaa sanoa mikä, mutta jokin tässä bändissä suuresti kiehtoo ja viehättää - outoa, eikö totta.

Burning Hearts: Burn Burn Burn by Solina Records

Eva on The Western Castle Island - 夏之恋 (Happy)

Aiemminkin blogissa esillä ollut Eva on the Western Castle Island on julkaissut toisen sinkkunsa nimeltä 夏之恋, joka siis lontooksi nimi kääntyy Happy, jos joku sivistymätön ei malaijiaa taida. Toisella sinkullaan bändi jatkaa pirteää ja energistä indie-pop linjaansa. Linja tuntuukin sopivan bändille oikein hyvin, sillä molemmat tähän mennessä julkaistut sinkkua ovat olleet oikein hyviä. Vaikka tällä hetkellä samankaltainen iloinen ja pirteä surf/indie-poppailu on aikamoinen hittijuttu ja samanhenkisiä bändejä on tarjolla monia, onnistuu Eva on the Western Castle Island erottumaan joukosta edukseen. Happy soi iloisesti ja luonnollisesti, mutta myös sujuvasti takertelematta. Tuntuu kuin lämmin tuulahdus Malesiasta puhaltaisi lävitsesi biisin aikana jättäen jälkeensä iloisen ja laineilevan tunnelman. Kuitenkaan Happy ei sulaudu edeltäjänsä tavoin aivan yhtä hyvin yhtenäiseksi biisiksi vaan paikoitellen biisistä jää vähän irrallinen maku. Osaset ovat ihan kunnossa, mutta lopullinen sulautuminen yhdeksi kokonaiseksi biisiksi jäi vähän uupumaan. Jälkimaku on kuitenkin hyvä.

Sisältäni alkaa pikku hiljaa kuoriutumaan pieni Eva on the Western Castle Island fanboy, sillä pidän bändin omasta (malesialaisesta?) fiiliksestä. Happy ei yltänyt edeltäjänsä tasolle, mutta ei silti ollut mikään pettymyskään ja siksi nyt suurella innolla odotan uutisia bändin jatkosta.

夏之恋 (Happy) by Eva on the Western