26. maaliskuuta 2014

Viikkokatsaus osa 2


Kuluneen viikon aikana vain yksi kotimainen yhtye on päätynyt kuumimpien uutuuksien listalleni, ja se on Freeweights, joka tarjoili tuoretta synapoppia kappaleellaan Infinte Repeats. Kappale kuulostaa siltä, että se olisi parhaimmillaan viileiden kesäiltojen fiilistelymusiikkina. Yhtyeeltä kannattaa kuunnella myös jokin aika sitten julkaistu Your Design -single, joka esittelee yhtyeen pirteämpää ja aurinkoisempaa puolta.

Viime vuosien kestosuosikeistani peräti kolme, eli Fucked Up, Black Lips ja Black Keys, on julkaissut uutta musiikkia viime viikkojen aikana. Melodista hardcore punkia soittava Fucked Up julkaisi Paper The House -singlen, joka enteilee kesäkuussa julkaistavaa Glass Boys -albumia. Jännityksellä odotan yltääkö tuleva levy David Comes To Lifen tasolle.

Toiselta suosikiltani Black Keysilta tuli ulos uusi Underneat the Rainbow -levy, joka ei edeltäjänsä Arabian Mountainin veroinen jymypaukku ole, muttei heikkokaan esitys. Kelpo levy, mutta vähän lattea ja tasapaksu. Soittolistalleni lisäsin levyn parhaan kappaleen Make You Mine.

Myös Lonely Boy -hitillään lopullisen läpimurtonsa tehnyt Black Keys julkaisi uuden singlensä Fever ja samalla tiedotti tulevasta albumistaan Turn Blue, joka julkaistaan 14. toukokuuta. Tanssittava poljento ja veikeät synasoundit. Toivottavasti kappaleiden paras terä odottaa vielä tulevalla albumilla, eikä singlellä ollut vielä kaikkea pelissä.

Viikon parasta antia ja mielenkiintoisin tuttavuus on ollut mielestäni olli The Orwells uudella singlellään Let It Burn. Hikinen ja nuoruuden kiihkoa pursuava soundi yhdistyy tarttuviin melodiakoukkuihin, ja kappale yksinkertaisesti tempaa mukaansaa. Soundi tuo vahvasti mieleen 90-luvun alternative rock -soundit, enkä yhtään ihmettelisi vaikka koko kappale oltaisiin äänitetty yhden jäsenen vanhempien autotallissa - sen verran autenttista autotalli-meininkiä. Heti ensimmäisellä kerralla kertsin astuessa sisään tekee mieli yhtyä kuorolauluun I just let it burn, I just let it burn.

Kaikki nämä ja myös ilman mainintaa jääneet kappaleet löytyvät soittolistaltani, johon pääset käsiksi tuosta alapuolelta. Olepa hyvä!

25. maaliskuuta 2014

Arvio: Jukka Ässä - Ihmisten Jälkeen


Jukka Ässän kakkosalbumi Ihmisten Jälkeen on kenties vuoden sympaattisin julkaisu. Jukka Salmisen konsepti, jossa tavallinen kaveri kertoo tarinoita päivittäisistä ilmiöistä toisille taviksille, on toimiva. Juuri siksi Ihmisten Jälkeen on niin helposti lähestyttävä levy kenelle vain. Varhaisteini ja äiti voivat molemmat viettää mukavan automatkan ilman, että kummankaan tekisin mieli vaihtaa levyä.

Levy on yhtä aikaa sekä viihdyttävä että puhutteleva teos. Vakaviakin aiheita verhotaan kepeään ja leikittelevään soundiin, kuten 30 vuotta myöhemmin -singlelohkaisulla. Sanoitukset käsittelevät edellistä albumia yleismaailmallisempia aiheita, ja niitä työstämässä ovat olleet myös Anna Puu ja Iisa Pykäri. Kolmen viisaan pään lyödessä yhteen lopputuloksena ovat entistä iskevämmät ja oivaltavammat tekstit. Huvittavinta on, miten 18-vuotias nuori abiturientti löytää kosketuspintaa levyltä, joka saatekirjeen mukaan on "kooste 30 ja risat -sukupolven elämästä".

Levy on suoraan sanottuna raivostuttavan täydellinen, ja sen ainoa heikkous on "wau-efektin" uupuminen. Tällaisenaan albumin erittäin hyvä, muttei mitenkään ainutlaatuinen tai maailmaa mullistava merkkiteos. Jukka Ässä on joka tapausessa parantanut suoritustaan jokaisella
osa-alueella, jolle jäi vielä parannettavaa debyytin jälkeen. Levy on juuri kaikkea, mitä sen toivookin olevan. Kokonaisuus on kompakti ja hiottu, muttei lainkaan teennäinen. Paras kuvaus onkin saatekirjeessä käytetty elämänmakuinen, sillä sitä Ihmisten jälkeen todellakin on.


22. maaliskuuta 2014

Arvio: JVG - Voitolla Yöhön


Puitteet ovat ainakin kohdillaan JVG:n uudella levyllä; Tuotantopuoli on juuri niin laadukasta kuin sen on kehuttu olevan. Biisien taustat ovat läpileikkaus viime vuosien suosituimmista elektronisen popmusiikin muotivirtauksista, ja pelkästään erinomainen tuotanto riittää nostamaan levyn arvosanaa yhdellä tähdellä. 

Erinomaisen tuotantopuolen lisäksi vierailevat artistitkin antavat levylle parastaan ja kuulostavat paremmalta kuin omalla tuotannollaan - edes Mikael Gabriel ei ärsytä. Haittapuolena onkin, että suurimmalla osista kappaleista huomio keskittyykin täysin muualle kuin levyn pääkaksikkoon vierailijoiden varastaessa koko shown. Kotiseuturakkaudesta kertova Mistä sä tuut? -kappale osoittaa pelin hengen, kun kovemman luokan suomiräppärit yksi toisensa jälkeen pyyhkivät Jarella ja VilleGallella pöytää. Ei auta, vaikka kaksikko itsekin pistää peliin kovimmat tekstinsä koko albumilta.

Tälläkin levyllä, kuten aiemmallakin yhtyeen levyllä, on omat hittinsä ja hutinsa. Esimerkiksi Huominen on huomenna on lähinnä väsähtänyt yritys toistaa Kran Turismon kaltainen kesähitti eikä se yllä ärsyttävää kesärenkutusta korkeammalle. En myöskään tahdo ymmärtää, millaisessa mielentilassa levylle on valittu Sara Chafak, Kuluu mut ei lopu ja Venäläist rulettii kaltaiset kappaleet, jotka vähinnä latistavat tunnelman juuri, kun se olisi sopivassa nousukiidossa. Ei kuitenkaan voi väittää, etteikö JVG onnistuisi nostattamaan tunnelmaa kattoon kappaleillaan, kuten Jengi ku jengi tai Kartalla. Kappaleista jälkimmäinen onkin yhtään liiottelematta kappaleena täysosuma ja luonnollisesti myös koko albumin kirkkain tähti. Kappaleet ovat erinomainen osoitus, että palasten loksahdellessa kohdalleen, kaksikko osaa tehdä hävyttömän hyvää popmusiikkia.

Haaveissaan Jare ja VilleGalle ovat urheiluidoliensa, Teemun ja Jarin, kaltaisia nöyriä voittajia, jotka ovat tehneet valtavan työn saavutustensa eteen. Kaksikon idolit ovat aina ottaneet menestyksensä nöyrästi vastaan, mikä on vain entisestään kasvattanut herrojen arvostusta. Myös Voitolla yöhön onkin parhaimmillaan, mitä nöyrempänä ja ahkerampana raatajana menestyksensä eteen kaksikko esiintyy.

Menestys ei ole tuuria, kuten kaksikko Kartalla-kappaleellaan alleviivaa. Ansaittu menestys on aina ansaittua, eikä sitä sovi väheksyä. Voitolla yöhön jää kuitenkin lähemmäs keskinkertaisuutta kuin suurmenestystä, vaikka hetkittäin levy onkin erittäin viihdyttävä.  

18. maaliskuuta 2014

Viikkokatsaus osa 1


Uusia kappaleita on lisätty ja vanhoja tiputeltu hiljalleen pois. Puhun nyt siis SDL Best Right NOW -soittolistastani, johon kerään juuri tämän hetken kuumimpia uutuksia, niin sinkkujulkaisuja kuin myös uusilta albumeilta bongattuja helmiä. Lyhyin saatesanoin katsastan näin blogin puolella, mitä kappaleita sitä on tullut listalle oikein kerättyä.

Suomalaisen indierock-yhtyeen Getawaycab uusi sinkku Sing With Us lämmitti mieltä kuin vielä viikko sitten lämmittänyt kevätaurinko. Kertosäkeissä mahtipontisiin mittoihin kasvava kappale tuo mieleen Suomen kesän ja samanlaiset maisemat kuin singlen kansitaiteessa, jossa aurinko hellii hyvin perinteikästä suomalaista sielunmaisemaa.

Kotimaista linjaa jatkettaessa tulin nostaneeksi listalle myös Gim Kordonin vihdoinkin remasteroidun ja albumimuotoon saatetun Ei Ole Helppoo -singlen. Vaikkei kappaleessa enää ole sitä tiettyä uutuudenviehätystä, on se kuitenkin sitäkin kuumempi. Erittäin tiukkaa punk-musiikki julkaisi kuluneella viikolla myös No Shame, joka julkaisi singlen Jonossa Seuraava. Kappale on muuten soinut ja paljon, sillä niin tuhtia ja tiukkaa tavaraa se on sekä ulosanniltaan että sisällöltään. Jonossa Seuraava kannattaakin kuunnella oikein ajatuksella, siinä on jokaiselle illaksi hieman pohdittavaa. Saatetaan punk-linjaus vielä loppuun kanadalisen White Lungin tuoreella Drown With The Monster, joka on yhtäaikaa hyvin rujoa, mutta myös yllättävän melodista punkrockia.

Suomalaisten rokkareiden seuraksi nostin listalle myös, ainakin omasta näkökulmastani yllättävän aktin, nimittäin JVG:n, ja yhtyeen uudelta levyltä löytyvän Kartalla-kappaleen. Voitolla yöhön -albumi herätti minussa myös enemmänkin ajatuksia, joista tullaan kuulemaan tässä lähipäivinä.

Ulkomaalaisia mielenkiintoisia uutuksia listalla ovat muun muassa Tune-yardsin uusi single Water Fountain, Possen Shut Up ja amerikkalainen How To Dress Well, joka on julkaissut tämän hetken kaikkein kuumimman kappaleen Words I Don't Remember. Kappale on synaintroineen kaikkineen äärettömän tyylikäs ja tunnelmallinen. Tom Krellin hennossa ja jopa hieman varautuneessa tulkinnassa on jotain maagista ja kiehtovaa. Kaiken lisäksi kappale on loisteliaasti tuotettu. Words I Don't Remember on täyden kympin kappale.

16. maaliskuuta 2014

Viikon levy: The Megaphone State - Ghost



Hiphopin saralla oon viime aikoina tapahtanut vaikka ja mitä mielenkiintoista. Nostalgiatrippailijat ovat saaneet herkuteltavaa, kun Nasin Illmatic-levystä julkaistiin 20-vuotisjuhlapainos ja Flow uutisoi OutKast-kiinnityksestä. Jottei todellisuus unohtuisi, niin muistutan, että myös ihan tänä päivänäkin julkaistaan hävyttömän hyvää hiphop-musiikkia, ja kaiken lisäksi ihan kotimaista sellaista!

Suomalaisessa hiphop-skenessä yksi kutkuttavimpia yhtyeitä on jo muutaman vuoden ajan ollut The Megaphone State, joka hiljattain julkaisi kolmannen levynsä Ghost. Levy sisältää runsaasti viittauksia Wu-Tang Clanin suuntaan, ja esimerkiksi levyn nimelläkin viitataan erään jäsenen taiteilijanimeen: Ghostface. Inspiraatiota soundimaailman on haettu Wu-Tangin levyiltä ja äänimaailma levyllä onkin hemmetin hieno, muttei mitän umpitylsää jäljentelyä ja kierrätystavaraa. Esikuviensa innoittamana The Megaphone State jalostaa idoliensa muusikin omankuuloisekseen levyksi, joka on duon tähänastisen tuotannon ehein ja onnistunein kokonaisuus. Uudella levyllä yhtyeen koko ulosanti on ottanut harppauksen eteenpäin, kun lainitkin isketään pöytään kovemmalla asenteella kuin aiemmin. Ghost on samanaikaisesti tuulahdus menneisyydestä, mutta kuitenkin tiukasti tätä päivää. Ennen kaikkea levy on alusta loppuun hävyttömän tyylikäs, ja se kuulostaa täysin ajattomalta hiphop-albumilta.

Jokaisen, joka vähääkään musiikkimaultaan kallistuu hiphopin suuntaan, olisi syytä ottaa Ghost haltuunsa, koska levyllä suomalaisduo on parempana kuin koskaan. Levy on The Megaphone Staten tähänastisen tuotannon paras, ja yhtye ansaitsisi nuosta laajempaan tietoisuuteen sekä arvostukseen täällä kotimaan kamaralla.


11. maaliskuuta 2014

Esittelyssä: Älyvarkaat


Viime päivinä aurinko on jo lämmittänyt sitä tahtia, että kevätfiilikset ovat hiipineet varmasti itse kunkin mieleen. Älyvarkaiden letkeä funk-musiikki sopiikin tähän tunnelmaan kuin nyrkki silmään, ja jos aurinkoinen sää ei saa suupieliä kääntymään hymyyn, niin viimeistään Älyvarkaat sen tekevät. Yhtyeen hyväntuulisuus ei tartu ainoastaan heidän soittamastaan funkista, vaan myös lyriikat ovat hauskasti oivaltavia, muttei kuitenkaan ryppyotsaisia ja totisia.

Hei ihmiset, ei aina tarvitse olla niin hirveän vakavina! Älyvarkaatkin sen osoittavat, että hommat voi hoitaa vähän rennommin ja hauskemmin, mutta silti musiikki toimii ja tunnelma on paremmin kuin kohdallaan.


7. maaliskuuta 2014

Prince of Assyria - Bring Along Joy


Voisi sanoa, että olen kokenut myöhäisen havahtumisen Prince of Assyrianista puhuttaessa. Jokin aika takaperin, kun julkistettiin kyseisen artistin siirtyneen levyttämään suomalaiselle Solitille ensimmäinen reaktioni oli "siis kuka?" En ollut artistista koskaan kuullutkaan, vaikka bloggaaja kollegat tuntuivat menevän täysin sekaisin uutisesta. Shame on me, ei voi muuta sanoa! Voin kuitenkin kuitata aukon tietämyksessäni sillä, että vuonna 2009, jolloin kyseisen herran ylistetty Missing Notes -debyyttialbumi julkaistiin, minulla ei ollut mitään musiikkimakua.

Tutustuttuani Annika-singlen jälkeen tukholmalaisen Ninos Dankhan eli Prince of Assyrian tuontantoon tarkemmin olin äärimmäisen ällistynyt, sillä levy iski minua suoraan musiikkimakuhermoani. Lyhyen tuttavuutemme aikana Missing Notes onkin noussut yhdeksi suosikkilevyistäni. Prince of Assyrianin tummanpuhuva, melankolinen ja ennen kaikkea sielukas tulkinta on jotain sanoin kuvaamattoman hienoa kuunneltavaa. Kappaleet nostattavat ihokarvat pystyyn kuuntelukerrasta toiseen ja erityisesti Whatever You Want saa sydämeni aina pakahtumaan.

11. huhtikuuta julkaistavalta Prince of Assyrianin kakkosalbumilta Changing Places on nyt julkaistu myös toinen single, joka kantaa nimeä Bring Along Joy. Musiikillisesti Prince of Assyria jatkaa singleillä, kuten oletettavasti myös tulevalla albumilla, artistille tuttua linjaa. Sävellyksiin ja orkesterin taustatukeen on tuotu enemmän syvyyttä, ja ne on tuotu voimakkaammin esille, mikä mielestäni toimii oikein hyvin. Kappaleissa tuntuu nyt olevan enemmän tietynlaista syvyyttää ja moniulotteisuutta. Kaikesta huolimatta kappaleet kulkevat edelleen eteenpäin tunnelma etunenässä ja painoarvo säilyy Ninos Dankhan vahvassa tulkinnassa.

Kappale on päivitetty myös SDL Best Right NOW -soittolistalle, johon pääset käsiksi oikeasta reunapalkista. Käy ottamassa lista seurantaan! Tämä on käsky.



EDIT: Nimi kirjoitettu oikein.

4. maaliskuuta 2014

Black Twig - Heliogram


Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.

Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.

Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.

Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.

3. maaliskuuta 2014

Coldplay - Magic

Ghost Stories albumin artwork - on muuten magee
Viime viikolla Coldplay julkaisi täysin odottamatta Midnight-kappaleen, joka oli erilainen, mitä useimmat olivat odottaneet. Ja hyvä niin, sillä ainakin omalla kohdallani umpitylsän Mylo Xyloton jälkeen oli viitteitä siihen, että Coldplay julkaisisi tällä kertaa jotain huomattavasti mielenkiintoisempaa. Toisaalta aika varovaisia askeleita uuteen suuntaan yhtye kyseiselläkin kappaleella otti, sillä kappale luottaa viime vuosien aikana James Blaken ja Bon Iverin kaltaisten artistien suosituiksi tekemiin autotune-soundeihin ja kevyeen elektroniseen "chillailuun". Jon Hopkins on tehnyt vakuuttavaa työtä uusien kappaleiden tuotantopuolella.

Ghost Stories albumin ensimmäisellä virallisella singlellä Magic yhtye liikkuu edelleen tiukasti omalla mukavuusalueella. Alkupuolisko viittaa voimakkaasti the XX:n musiikkiin, mutta kääntyy loppupuoliskoa kohti koko ajan enemmän tavanomaiseksi Coldplayksi. Toivon todella, että tuleva albumi sisältäisi enemmän Midnightin kaltaisia irtiottoja yhtyeelle ominaisesta musiikista. Olisi hienoa kuulla yhtyeeltä jotain kunnianhimoista ja jopa riskialtista. Ei, Midnight ei ollut vielä kunnianhimoista eikä riskialtista, vaan aika varman päälle pelattua. Kuitenkin siinä mielessä erittäin onnistunut, että herätti ainakin allekirjoittaneen kiinnostuksen. Myönnän kuitenkin, että olen aina pitänyt Coldplayn musiikista - oli se sitten katu-uskottavaa tai ei. Mutta onneksi en ole rokkipoliisi, eikä minun tarvitse katu-uskottavuudestani niin välittääkään.

Toivottavasti Coldplay ei julkaise toista pettymystä edellisen perään. Se murtaisi minut vielä pahemmin kuin yhtyeen itkunyyhkypop. Näkymät ovat kuitenkin tällä hetkellä hyvät, ja Coldplaylla tuntuu olevan pullat hyvin uunissa.

1. maaliskuuta 2014

Ronya - Flame ja Spotify-soittis


Ensimmäiseksi haluan mainostaa Spotify-soittistani. Listailen sinne mielestäni tämän hetkeen kuumimpia tuoreita julkaisuja, eli jos musamakuni on vakuuttanut, suosittelen ottamaan listan seuraukseen. Luonnollisesti se päivittyy huomattavasti useammin kuin blogi. Kappaleen lisääminen listalle kun on huomattavasti nopeampaa ja yksinkertaisempaa kuin tekstin kirjoittaminen.


Pari vuotta sitten Ronya niminen artisti pomppasi pinnalle Annoying-kappaleellaan erityisesti YleX:n taajuksilla. Kappale oli nimensä mukaisesti, noh, todella ärsyttävänä. En edes yritellä kaunistella, sillä vihasin kappaletta - todella. Toisena sinkkuna julkaistu Hyperventilating oli myöskin mielestäni mitäänsanomaton, joten ohitin artistin debyyttialbumin The Key Is The Keyn suosiolla.

Viime viikolla julkaistu Flame-sinkku käänsi kelkkani ja muutti mielipiteeni Ronyasta täysin. Mitä sitä kiertelemään, kappale on erittäin hyvä. Hittihakuisuus on vaihtunut tyylikkäisiin ja viileisiin elektrosoundeihin, jotka sopivat artistille mielestäni kuin nenä päähän. Tällainen elektronisesta musiikista ammentava naisartisti, jossa on myös kansainvälistä vientipotentiaalia, on enemmän kuin tervetullut suomalaiseen musaskeneen. Iso peukku, jos Ronyan uusi suunta on tämä.