Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.
Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.
Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.
Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti