Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.
Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.
Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.
Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.
Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että ehdin jo kerran kirjoittaa suhteellisen pitkän ja mielestäni hienon arvostelun. Kuitenkin Blogger taitavasti kadotti tuon julkaisuvalmiin tekstin ja luonnoskin näytti pelkkää valkoista. Jouduin aloittamaan siis koko tekstin alusta ja yrittäen muistaa miten jo kirjoitettu arvosteluni meni. Harmitti.
Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.
Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.
Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.
Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!
Kuten vakituiset lukijat ovat saattaneet rivien välistä lukea, turkulainen The New Tigers on todellinen lempilapseni suomalaisista yhtyeistä. Tunnen jälleen toistavani itseäni painottaessani sitä, mutta niin se vain. The New Tigers on loistava yhtye! Tikrut ovat sellaisia vanhoja hyviä ystäviä, jotka heilauttavat kättään iloisesti jo kaukaa tervehtiäkseen ja piristävät päivääsi leveällä hymyllään. Ei olekaan enää kiire mihinkään, vaan mielellään jää vaihtamaan kuulumiset. Kyllästynköhän ikinä hehkuttamaan Tikruja? Toivottavasti en.
Sympaattiset tiikerimme ovat lähteneet Britteinsaarien levykauppoja valloittamaan uudella erittäin hyvällä The Badger -albumillaan, jonka UK-julkaisu tapahtui siis tänään. Samalla yhtye julkaisi kyseiseltä albumilta löytyvästä Secondary City -kappaleesta musiikkivideon. Musiikkivideon myötä myös tietynlainen ympyrä sulkeutuu, sillä video on pääasiassa kuvattu Lontoon kaduilta, minne yhtyeen jäsenet ovat sattuneet eksymään. Niin ja ei saa unohtaa jouluvaloihin sonnustautunutta rumpalia, onhan kohta jo joulu.
Play-nappi painettu pohjaan ja välittömästi kuulokkeistani raikaa korviini lämpimästi syleilevät shoegaze-soundit, kun The New Tigersin kakkosalbumin avausraita Where Is Itlähtee soimaan. Tässä se nyt on. Yksi henkilökohtaisesti eniten odottamiani albumeita pariin vuoteen. Debyyttisingle Pocketful of Sand ja self titled debyyttialbumi huokuivat sitä potentiaalia, joka tämän bändin soitannassa on. Vähäisestä raakilemaisuudestaan huolimatta debyyttialbumi oli julkaisuvuonnaan ehdotonta kärkikastia sinä vuonna julkaistuista levyistä ja on kerrassaan ihan saatanan hieno levy, jonka pariin mielellään palaan ja usein.
Debyyttiä itsevarmemmalta kuulostava The New Tigers julkaisi keväällä toista albumia enteilevän singlen Quicksilver, joka esitteli niillä osa-alueilla soittoaan parantaneen yhtyeen, josta se edeltävillä julkaisuillaan oli saanut kritiikkiä. Tiikerit kuulostivat nyt määrätietoisemmilta ja katse oli itsevarma katse kohdistettuna suoraan tulevaisuuteen, mutta samalla yhtye myös osoitti edelleen hallitsevansa sen kaikkein suurimman koukkunsa, joka heidän musiikkissaan on - kiireettömän viipyilevä soundi. Lähes kahdeksanminuuttiseksi venähtänyt single ei ole sekuntiakaan liian pitkä, vaikka toisen yhtyeen neljä minuuttia kestävä kappale tuntuu jo puuduttavan pitkältä. Se on jalo taito, minkä The New Tigers ja juuri se tekee yhtyeestä niin hienon kuin se on. En usko sen olevan sattumaa, että yhtyeen kaksi parasta julkaistua kappaletta ovat myös sen tuotannon pisimpiä, ja nyt siis puhun Quicksilveristä ja Pocketful of Sandista.
Jos edellinen albumi oli kuin syksyn koleudessa jalkaan puettavat villasukat, on The Badger kasvoille puhaltava lämmin, mutta lempeä kesätuuli. Debyyttillään vielä vähän varoen huoneesi nurkassa varovasti fiilistellyt yhtye hyppää The Badgerilla soittamaan suoraan pöydällesi tuoden musiikkinsa kuuntelijan iholle ja osoittaa, ettei se nojaudu tuttuihin ja turvallisiin kaavoihin, vaan on valmis tekemään työtä musiikkinsa eteen ja parantaa omaa soundia entisestään. Se on ominaisuus, joka erottaa tusinayhtyeet timanteista.
Loistava albumi, jolla The New Tigers on varmasti jälleen korkealla, kun loppuvuodesta haetaan kuluneen vuoden parhaita kotimaisia levyjä.
Maistiaisiksi levyn kaikkein intenssiivisintä antia esittelevä Remote Control sekä levyn henkilökohtainen suosikkikappaleeni Quicksilver.
Juuri viime viikonloppuna The New Tigersin debyyttialbumia kuunnellessani mietinkin, milloinkohan tikrut julkaisevat uutta tuotantoa. Noh, ei siinä kovin kauan mennytkään, kun ensi syksyllä julkaistavaksi lupailtu yhtyeen toisen albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu Quicksilver julkaistiin.
Villasukat jalastaan riisunut The New Tigers soittaa uudella kappalellaan itsevarmemman kuuloisesti kuin aiemmin, turhaan kengänkärkiään tuijottelematta. Soundillisesti tiikerit soittavat yhtä lämpimästi ja helposti lähestyttävästi kuin aiemminkin. Surisevat kitarat, levollinen shoegaze-poljento ja The New Tigersille tuttu kesäinen fiilis tekevät yhtyeen uudesta sinkusta kerrassaan vastustamattoman. Mieli lepää, kun tiikerit maalailevat kanstitaiteen mukaisen kesäisen rantahietikon kuulijan ajatuksiin.
BADAUM! Yuck räjäytti pankin ja ampui ulos uuden Chew -sinkkunsa! Henkisesti pompin tasajalkaa ja kiljuin kuin teini Justin Bieberin keikalla, kun viime vuoden ehkä kovimman tulokkaan entistä voimakkaammin shoegazea lähentelevä kappale lähti soimaan. Kuten bändin debyytilläkin bändin musiikki nojaa vahvasti brittiläistä 90-lukua hönkiviin särökitarasoundeihin, jotka bändiltä erinomaisesti luonnistuvat. "We chew it together" Ah, lovely.
Loistava kappale, ei siitä mihinkään pääse. Pienoisena Yuck -fanina voin myöntää olevani täysin myyty. Kaiken lisäksi on vielä komia kansitaidekin!
Avasaxa on suomalainen elektroninen postrock/shoegaze bändi, joka julkaisi ensimmäisen EP:nsä muutama kuukausi takaperin. Niihin aikoihin sain itsekin ensikosketukseni bändin musiikkiin Stop, Shake, Honey, Go blogin kautta ja heti ensikuulemalta bändin viileä ja tyylikäs musiikki lumosi minut. Musiikki on hitaasti etenevää rauhallisten äänien tanssia, joka on samalla erittäin mielenkiintoista ja kaiken huomion puoleensa vetävää. Annan pienen vinkin: Kuunnelkaa Avasaxan EP läpi kuulokkeista ennen nukkumaanmenoa maatessane pimeässä huoneessa omalla sängyllänne. Kokemus on äärimäisen hieno ja hypnoottinen.
Eilen Avasaxa laittoi EP:nsä ilmaiseen jakeluun Soundcloudissa, joten kuunneltuasi sen tästä alta voit myös ladata sen kokonaan itsellesi. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen plätty. Enjoy!
On ilo olla Nick Trianin postituslistalla, kun hän kerta toisensa jälkeen sähköpostitse lähestyy uusien ja totta kai hyvien kappaleiden kanssa. Näin siis kävi tänäänkin, kun keväällä uskomattoman debyytin tehneet turkulaiset tiikerit eli The New Tigers julkaisi kaksi debyytiltä pois jäänyttä biisiä. Nimistä päätellen tikrut ovat viettäneet karkkipäivää biisejä nimetessään, kun erittäin makeissa aiheissa liikuskellaan.
Kärpäsen lailla surisevan Toffeen ja rauhallisesti maalailevan instrumentaalisen Chocolaten, joka pikku hiljaa kasvaen huipuntuu mahtavaaan surinakitarointiin. Molemmat biisit ovat loistavaa jatkoa bändin huikealle debyyttialbumille. Itseasiassa pistää vähän mietityttämään, että miksiköhän nämä biisit eivät levylle päässeet. Asialla ei kuitenkaan ole kummempaa merkitystä, kun tärkeintä kuitenkin on se, että nämäkin helmet ollaan julkaistu.
Jos tikrut ovat sinulle uusi tuttavuus ja nämä biisit kolahtivat, niin suurella lämmöllä suosittelen tutustumaan bändin syksyllä julkaistuun self titled debyyttialbumiin. Tai jos tuntuu, että olet jo kuluttanut oman levysi puhki, niin tässä on paikkausmateriaalia kahden biisin verran. Joka tapauksessa tässä olisi nyt sitten sitä karkkia herkkusuille: The New Tigers : Toffee/Chocolate by Soliti
Tulin keskiviikkona levyn käsiini saatuani luvanneeksi rustaavani lähipäivinä fiilikseni The New Tigersin debyytistä niin tässä sitä nyt ollaan. Heti alkuun pitää sanoa, että levy on erittäin hyvä. Asetin levylle Velvet Jamin ja Pocketful Of Sandin perusteella todella kovat odotukset ja Tikrut lunastivat kaikki odotukseni kirkaasti sekä kolminkertaisesti. Taisinhan minä hehkuttaa Pocketful Of Sandia kesän parhaaksi suomalaisjulkaisuksi enkä sanojani aio syödä. The New Tigers on samanaikaisesti ihanan piristävä, mutta myös ihanan kiireetön ja levollinen. Määrätietoisesti, mutta kevyesti levy lipuu eteenpäin kitaramelodioidensa sattelemana Appun ja Valtterin luodessa laulullaan biiseihin uskomatonta tunnelmaa. Biiseistä välittyy ihan uskomaton fiilis. The New Tigersin musiikki tuntuu selkäytimessä asti - siis ihan oikeasti. Harvoin musiikki uppoaa näin syvälle. World's Greatest Actor by thenewtigers
Levy lähtee käyntiin piristävällä ja energisellä World's Greatest Actor biisillä, joka on yksi levyn ehdottomia kohokohtia. Saundiltaan se poikkeaa paljon sinkuista pirteydellään, joten odotuksen monipuolisesta levystä heräsivät. Lopetus Clocks Of Destruction on myös toinen edukseen hyvin erottuva pirteä ja energinen biisi. Avauksena biisi on ihan loistava, sillä levyn ensikuuntelulla biisi lumosi minut lähes täysin. Vaikka Soundcloudista olin kappaleen aiemmin kuullut iski se nyt ihan eri tavalla. Sen jälkeen, kun iskettiin Velvet Jam, joka on myös levyn kohokohtia, olin jo melkein tajuton. Velvet Jamiakin minä aiemmassa postauksessa olin jo "ihan pikkasen" ehtinyt hehkuttaa. The New Tigers : Velvet Jam by Soliti
Kaksi kovaa iskettiin heti alkuun. Seuraisko tästä alamäki vai voisiko levy pitää tasonsa edelleen korkealla? Vastaus on kyllä. Ala- ja ylämäki meno tosin jatkuu, muttei laadun vaan fiiliksen mukaan. Välillä käydään murheellisemmissa saundeissa, kuten Girls Are Out To Get Me biisissä ja välillä taas kiivetään ylämäkeä piristävämmän saundin merkeissä.
Mielenkiinto ei lopahda missään vaihessa. En edes tiedä monettako kertaa jo levyä kuuntelen läpi tätä kirjoittaessani, mutta silti se pysyy joka kerta yhtä mielenkiintoisena ja kahlitsevana. Fiilis vie täysin mukanaan. Kertakaan ei ole tullut sitä oloa, että "njääh, vaihdan biisin". Ja vaikka nyt levyltä läpitunkevaa fiilistä hehkutankin ei sovi unohtaa bändin soittopuolta, sillä vaikka kyseessä on uusi bändi eivät soittajat ole mitään untuvikkoja. Päinvastoin, sillä esimerkiki kitaramelodiat ovat erittäin hienoja ja taitavia. Muita soittajia mitenkään väheksymättä.
Vielä yksi biisi, jonka tahdon erikseen nostaa levyltä on tuo melkeinpä jo iki-ihana Pocketful Of Sand. Biisi vain kasvaa ja paranee kerta kerralta, vaikka sen ei edes uskoisi olevan enää mahdollista. Ei siitä mihinkään pääse, sillä tämä biisi hipoo melkein täydellisyyttä! The New Tigers : Pocketful Of Sand by Soliti
Olen usein käyttänyt "rakastaa"-verbiä kirjoittaessani, mutta nyt en keksi mitään muuta sanaa, joka sopisi tähän paremmin. Sillä rakastan tätä levyä, rakastan The New Tigersia ja rakastan tätä musiikkia. Nyt tulee suuria sanoja, mutta tämä on tämä on parhaimpia levyjä, mitä olen aikoihin kuullut. Ehdotonta tämän vuoden kärkeä, ellei jopa itse se terävin kärki. Mahtavaa ja monipuolista musiikkia. Todella tykkään. Ihan kuin se ei olisi jo tullut selväksi...
Slow Show blogin Juhania lainaten: "Ihan saatanan hieno debyytti. Kiitos."
...Olipa loistavasti muotoiltu otsikko. Itse ainakin aloin lähes nauramaan, sillä minulle tuli mieleen Kolme Iloista Rosvoa - tarina. Kaspar, Kastor ja Murmansk on vain halpa kopio tuosta lapsuuden lempinäytelmästäni. No jooh, kuitenkin tarkoitukseni oli vain yhdistää tähän yhteen kirjoitukseen lähipäivien suomalaiset "löydöt". Viimeisimmät levyt ovat tulleet kaikilta parisen vuotta sitten, joten ei tämä uusinta uutta ole muille kuin ensikertaa kuulijoille - kuten minulle vähän aikaa sitten.
Kaikki kolme bändiä kuulostavat oikein hyviltä ja jatkoa katsellen lupaalta setiltä. Itse ainakin tykästyin ja lähes rakastuin kaikkiin kolmeen. Nousivat heti kovaan soittoon. Ja mainitaas sekin, että jos kiinnostuit niin kaikkien bändien levyt löytyvät Spotifysta, joten sieltä vaan tsekkailemaan lisämatskua. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa kommentoi sen enempää, sillä juuri nyt ei ole mikään kirjoitusfiilis ja huominen pitkän matikan koe painaa hartioita ja olisikin jo korkea aika avata kirja.
Toivottavasti näistä kolmesta kuullaan vielä. Itse ainakin uskon näin tapahtuvan, mutta odotellaas odotellaas.
