Viikkokatsaus osa 3

Kappalesato on ollut kuluneella viikolla jälleen erittäin hedelmällinen ja haasteellisempaa on ollut miettiä, mitä jättäisin listaltani pois.

Koko soittolistan eeppisin ja kunnianhimoisin kappale on Fucked Upin odottamattomalta Year of the Dragon EP:ltä irroitettu nimikkokappale, joka kumoaa ja nuijii maanrakoon kaikki skeptiset ennakko-odotukseni. 18-minuuttinen hardcore punk -eepos voi olla joko mestariteos tai täysfiasko, siitä ei ole välimuotoja. Year of the Dragon on mestariteos eikä mitään vähempää.

Kotimainen hiphop on jälleen edustettuna kaksin kappalein, kun Gracias julkaisi singlen Levels (Stream Fast, Die Young) ja DJ Kridlokkin uudelta Mutsi-albumilta olen listalleni nostanut Hynät, rahat ja ruplat -kappaleen. Graciaksen sinkku enteilee tulevaa Elengi-albumia, josta voisi povata varteenotettavaa haastajaa The Megaphone Staten hiljattain julkaistulle albumille.

Myös Mac Demarco julkaisi viime viikolla uuden albumin, jonka nimikkoraidan Salad Days nostin listalleni. Demarcon kesäinen ja kotikutoinen soundi tuo mieleen kuuman kesäpäivän, ja osaan hyvin kuvitella itseni nauttimassa auringosta riippukeinussa Salad Days -albumin soidessa taustalla.

Kesähelteisestä siirrytään Jamie xx:n viileisiin elektronisiin soundeihin, joita Sleep Sound -single tarjoilee. Kappale on tyypillinen Jamien xx:n kappale, joka nojaa pehmeään poljentoon ja matalaprofiilisiin, mutta leikitteleviin, melodioihin.

Viimein pääsemme itse pihvin pariin. Olen valmis jakamaan vuoden parhaan albumin -tittelin jo nyt. Vuonna 2014 ei julkaista, eikä ole julkaistu, parempaa albumia kuin Here and Nowhere Else. Rakastin jo yhtyeen edellistä Attack On Memory -albumia, vaikka pidin levyä vielä vähän hiomattomana. Edellinen oli raakaversio, joka kaipasi jalostusta ja loppuunviemistä. Cloud Nothings tarvitsi vielä kaksi vuotta aikaa kypsytellä ja paranella musiikkiiaan. Prosessin tuloksena syntyi täydellinen ja viiden tähden arvoinen Here and Nowhere Else -albumi. Psychic Trauma ja I'm Not Part Of Me ovat soineet jo aiemmin listallani, joten tälle viikolle valitsin levyltä soitettavasi Just See Fearin.

Uutuudet: Gim Kordon ja CC33

Tiedätkö, mikä yhdistää Gim Kordonia ja CC33:a? Asioita on tuskin lueteltavissa kovinkaan montaa, mutta ainakin muutama sitäkin merkittävämpi.

Kelattaessa ajassa taaksepäin yhtyeitä yhdistää se, että molemmat ovat synnyttäneet melkoista kuhinaa blogosfääreissä jo ennen yhtäkään virallista julkaisuaan. Ei ole helppoo -mania on vielä kaikilla niin tuoreessa muistissa, ettei siitä tarvitse sen enempää mainita. CC33 saattaa kuitenkin vaatia muistinvirkistyksen, sillä yhtyeen laajaa huomiota kerännyt kappale Silver Spurs julkaistiin vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa.



Oleellisin yhtyeitä yhdistävä tekijä on kuluva kevät, jolla on suuri merkitys kummallekin yhtyeelle. Molemmat yhtyeet nimittäin julkaisevat debyyttialbuminsa kuluvan kevään aikana. CC33 on kypsytellyt debyyttiään kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Gim Kordon päinvastoin on edistynyt ensimmäisen levynsä kanssa varsin ripeää tahtia, ja viime syksystä lähtien yhtye on ollut hyvin voimakkaasti esillä, mikä tosin on myös yhtyeen oman aktiivisuuden ansiota.

Bändejä yhdistää myös se, että molemmat julkaisivat tänään tuoretta musiikkia (ja videot). Gim Kordon julkaisi kolmannen maistaisen 9. toukokuuta julkaistavalta albumiltaan. Sä oot mun unelma, beibe on yhtyeelle tyypillisen rujo ja energinen, mutta selvästi elämäniloisempi kuin edellinen single Kaupunki tappaa sielunsa. Aina ei ole helppoo, mutta silti se kevät ja elämänilo sykkii myös Gim Kordonin rinnassa.

CC33 julkaisi kappaleelleen I used to be a teenage Amorphis fan musiikkivideon, joka on koottu 70-lukuisesta lomakuvamateriaalista. Ei voi väittää, etteikö lopputulos olisi vakuuttava, sillä video suorastaan huokuu lämpöä ja nostalgiaa. Olettaisin, että kyseinen kappale löytyy myös tulevalta 1. huhtikuuta julkaistavalta albumilta. Ainakin se olisi toivottavaa, sillä kappale on tunnelmoinnistaan huolimatta myös vaikuttava. Siinä on jotain, mikä säväyttää suuresti. Jännityksellä odotan, miltä CC33:n albumi tuleekaan kuulostamaan!

Viikkokatsaus osa 2

Kuluneen viikon aikana vain yksi kotimainen yhtye on päätynyt kuumimpien uutuuksien listalleni, ja se on Freeweights, joka tarjoili tuoretta synapoppia kappaleellaan Infinte Repeats. Kappale kuulostaa siltä, että se olisi parhaimmillaan viileiden kesäiltojen fiilistelymusiikkina. Yhtyeeltä kannattaa kuunnella myös jokin aika sitten julkaistu Your Design -single, joka esittelee yhtyeen pirteämpää ja aurinkoisempaa puolta.

Viime vuosien kestosuosikeistani peräti kolme, eli Fucked Up, Black Lips ja Black Keys, on julkaissut uutta musiikkia viime viikkojen aikana. Melodista hardcore punkia soittava Fucked Up julkaisi Paper The House -singlen, joka enteilee kesäkuussa julkaistavaa Glass Boys -albumia. Jännityksellä odotan yltääkö tuleva levy David Comes To Lifen tasolle.

Toiselta suosikiltani Black Keysilta tuli ulos uusi Underneat the Rainbow -levy, joka ei edeltäjänsä Arabian Mountainin veroinen jymypaukku ole, muttei heikkokaan esitys. Kelpo levy, mutta vähän lattea ja tasapaksu. Soittolistalleni lisäsin levyn parhaan kappaleen Make You Mine.

Myös Lonely Boy -hitillään lopullisen läpimurtonsa tehnyt Black Keys julkaisi uuden singlensä Fever ja samalla tiedotti tulevasta albumistaan Turn Blue, joka julkaistaan 14. toukokuuta. Tanssittava poljento ja veikeät synasoundit. Toivottavasti kappaleiden paras terä odottaa vielä tulevalla albumilla, eikä singlellä ollut vielä kaikkea pelissä.

Viikon parasta antia ja mielenkiintoisin tuttavuus on ollut mielestäni olli The Orwells uudella singlellään Let It Burn. Hikinen ja nuoruuden kiihkoa pursuava soundi yhdistyy tarttuviin melodiakoukkuihin, ja kappale yksinkertaisesti tempaa mukaansaa. Soundi tuo vahvasti mieleen 90-luvun alternative rock -soundit, enkä yhtään ihmettelisi vaikka koko kappale oltaisiin äänitetty yhden jäsenen vanhempien autotallissa - sen verran autenttista autotalli-meininkiä. Heti ensimmäisellä kerralla kertsin astuessa sisään tekee mieli yhtyä kuorolauluun I just let it burn, I just let it burn.

Kaikki nämä ja myös ilman mainintaa jääneet kappaleet löytyvät soittolistaltani, johon pääset käsiksi tuosta alapuolelta. Olepa hyvä!

Viikkokatsaus osa 1

Uusia kappaleita on lisätty ja vanhoja tiputeltu hiljalleen pois. Puhun nyt siis SDL Best Right NOW -soittolistastani, johon kerään juuri tämän hetken kuumimpia uutuksia, niin sinkkujulkaisuja kuin myös uusilta albumeilta bongattuja helmiä. Lyhyin saatesanoin katsastan näin blogin puolella, mitä kappaleita sitä on tullut listalle oikein kerättyä.

Suomalaisen indierock-yhtyeen Getawaycab uusi sinkku Sing With Us lämmitti mieltä kuin vielä viikko sitten lämmittänyt kevätaurinko. Kertosäkeissä mahtipontisiin mittoihin kasvava kappale tuo mieleen Suomen kesän ja samanlaiset maisemat kuin singlen kansitaiteessa, jossa aurinko hellii hyvin perinteikästä suomalaista sielunmaisemaa.

Kotimaista linjaa jatkettaessa tulin nostaneeksi listalle myös Gim Kordonin vihdoinkin remasteroidun ja albumimuotoon saatetun Ei Ole Helppoo -singlen. Vaikkei kappaleessa enää ole sitä tiettyä uutuudenviehätystä, on se kuitenkin sitäkin kuumempi. Erittäin tiukkaa punk-musiikki julkaisi kuluneella viikolla myös No Shame, joka julkaisi singlen Jonossa Seuraava. Kappale on muuten soinut ja paljon, sillä niin tuhtia ja tiukkaa tavaraa se on sekä ulosanniltaan että sisällöltään. Jonossa Seuraava kannattaakin kuunnella oikein ajatuksella, siinä on jokaiselle illaksi hieman pohdittavaa. Saatetaan punk-linjaus vielä loppuun kanadalisen White Lungin tuoreella Drown With The Monster, joka on yhtäaikaa hyvin rujoa, mutta myös yllättävän melodista punkrockia.

Suomalaisten rokkareiden seuraksi nostin listalle myös, ainakin omasta näkökulmastani yllättävän aktin, nimittäin JVG:n, ja yhtyeen uudelta levyltä löytyvän Kartalla-kappaleen. Voitolla yöhön -albumi herätti minussa myös enemmänkin ajatuksia, joista tullaan kuulemaan tässä lähipäivinä.

Ulkomaalaisia mielenkiintoisia uutuksia listalla ovat muun muassa Tune-yardsin uusi single Water Fountain, Possen Shut Up ja amerikkalainen How To Dress Well, joka on julkaissut tämän hetken kaikkein kuumimman kappaleen Words I Don't Remember. Kappale on synaintroineen kaikkineen äärettömän tyylikäs ja tunnelmallinen. Tom Krellin hennossa ja jopa hieman varautuneessa tulkinnassa on jotain maagista ja kiehtovaa. Kaiken lisäksi kappale on loisteliaasti tuotettu. Words I Don't Remember on täyden kympin kappale.

Prince of Assyria - Bring Along Joy

Voisi sanoa, että olen kokenut myöhäisen havahtumisen Prince of Assyrianista puhuttaessa. Jokin aika takaperin, kun julkistettiin kyseisen artistin siirtyneen levyttämään suomalaiselle Solitille ensimmäinen reaktioni oli "siis kuka?" En ollut artistista koskaan kuullutkaan, vaikka bloggaaja kollegat tuntuivat menevän täysin sekaisin uutisesta. Shame on me, ei voi muuta sanoa! Voin kuitenkin kuitata aukon tietämyksessäni sillä, että vuonna 2009, jolloin kyseisen herran ylistetty Missing Notes -debyyttialbumi julkaistiin, minulla ei ollut mitään musiikkimakua.

Tutustuttuani Annika-singlen jälkeen tukholmalaisen Ninos Dankhan eli Prince of Assyrian tuontantoon tarkemmin olin äärimmäisen ällistynyt, sillä levy iski minua suoraan musiikkimakuhermoani. Lyhyen tuttavuutemme aikana Missing Notes onkin noussut yhdeksi suosikkilevyistäni. Prince of Assyrianin tummanpuhuva, melankolinen ja ennen kaikkea sielukas tulkinta on jotain sanoin kuvaamattoman hienoa kuunneltavaa. Kappaleet nostattavat ihokarvat pystyyn kuuntelukerrasta toiseen ja erityisesti Whatever You Want saa sydämeni aina pakahtumaan.

11. huhtikuuta julkaistavalta Prince of Assyrianin kakkosalbumilta Changing Places on nyt julkaistu myös toinen single, joka kantaa nimeä Bring Along Joy. Musiikillisesti Prince of Assyria jatkaa singleillä, kuten oletettavasti myös tulevalla albumilla, artistille tuttua linjaa. Sävellyksiin ja orkesterin taustatukeen on tuotu enemmän syvyyttä, ja ne on tuotu voimakkaammin esille, mikä mielestäni toimii oikein hyvin. Kappaleissa tuntuu nyt olevan enemmän tietynlaista syvyyttää ja moniulotteisuutta. Kaikesta huolimatta kappaleet kulkevat edelleen eteenpäin tunnelma etunenässä ja painoarvo säilyy Ninos Dankhan vahvassa tulkinnassa.

Kappale on päivitetty myös SDL Best Right NOW -soittolistalle, johon pääset käsiksi oikeasta reunapalkista. Käy ottamassa lista seurantaan! Tämä on käsky.



EDIT: Nimi kirjoitettu oikein.

Black Twig - Heliogram

Heliogram ottaa ensimmäiset kevyet ja huolettomat askeleensa. Tunnelma huokuu levollisuutta ja omanlaistaan lämpöä, kun Aki Pohjankyrö alkaa tyypilliseen tapaansa huokailla sanoja mikrofoniin. Tunnen uppoutuvani yhä syvämmälle pehmeään pumpuliin, enkä haluaisi enää koskaan nousta sieltä ylös.

Vapautunut olemus ja kitaramelodioilla täytetyt kappaleet tekevät Heliogramista nautinnollista ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Välillä kitarat kasvavat vyöryviksi valleiksi ja välillä iskevät tiukkaa tahtia, kuten Pastel Bluella. Lisävivahteikuutta levylle tuovat erilaiset kontrastit, joita on viljelty varsin runsaasti. Musiikki on yhtä aikaa seesteistä, mutta dynaamista. Tunnelma on pastellinensinen, mutta syksyisen kuulas.

Heliogram on alusta loppuun tasavahva suoritus, eikä heikkoja hetkiä levylle ole pahemmin mahtunut. Junnaavalla, levyn ainoalla slovarilla, Furher Morella jännite kuitenkin tahtoo väkisinkin laskea, kun kappale tahdo päästä kunnolla pois lähtökuopistaan. Levy kuitenkin lopetetaan energisellä ja pirteillä kitaramelodioilla höystettyyn Quiet Daytime - siis lähes täydellisellä Further Moren vastakohdalla. Maininnan arvoisia kappaleita on levyllä muitakin, kuten heleästi ja kuulaasti soiva Summer Slow Down.

Levyn onnistunut lopetus jättää jäljelle erinomaisen jälkimaun, eikä tarvitse pitkään pohtia, kuunnellakko Heliogram vielä uudelleen. Vaikket kuuntelisikaan, levyn mukaansatempaavat melodiat pitävät huolen siitä, että kappaleet tulevat soimaan päässäsi vielä pitkään. Mikäs siinä, onhan näin miellyttävän musiikin täysin sallittua jäädä korvamadoksi kummittelemaan.

Yournalist - Plays Jazz

Yournalist on virittänyt luomisvimmansa äärimmilleen yhtyeen toisella Plays Jazz -albumilla. Edellisellä albumilla jo ollut laaja musiikkityylien arsenaali on vain kasvanut yhtyeen tehdessä toista albumiaan. Albumi sisältää paljon loistavia ideoita ja niiden toteutuksia, mutta toisaalta myös raitoja, jotka olisi ollut ehkä parempi jättää pöytälaatikkoon. Ne olisi voitu julkaista vaikka sitten vuosikymmenen päästä ennenjulkaisemattomana lisämateriaalina. Yournalistin musiikissa ehdottomasti parasta onkin yhtyeen tapa paahtaa eteenpäin pää vaahdossa ja hullunkiilto silmissä. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että vauhdin hurmassa mopo tahtoo helposti karata käsistä ja havahdutaan jostain ojan pohjalta. Yksi esimerkki ojaanajosta on Rodhouse Blues. Minua se ei ainakaan naurata, olkoon kappaleen tarkoitus sitten olla välikevennys, sekoilu tai keskisormen osoitus kaikille tosikoille. 

Sitten lasketaan kädet alas ja lyödään faktat pöytään. Yournalist on järjettömän kova pumppu, joka osaa tehdä erinomaista pop/indie/rock/mitälie -musiikkia. Yhtyeen kykyjä ei ole enää mitään syytä epäillä. Plays Jazz -albumi sisältää hävyttömän paljon onnistuneita ja laadukkaita kappaleita, joiden pop-koukut jäävät alitajuntaan kutkuttelemaan. Suu vaahdossa paahtamisen ohella Yournalistin kovimpia valtteja on sen hämmästyttävä kyky yhdistellä sujuvasti erilaisia musiikkityylejä toisiinsa ja tehden niistä omankuuloisensa soundimaailman. Juuri sen kykynsä ja tyylitajunsa ansiosta Yournalist erottuu edukseen massasta. Esimerkkinä levyltä voisi nostaa esille kappaleen Gnome, joka on yksi allekirjoittaneen suosikkikappaleista. Kappaleella yhtye kulkee äärimmäisyydestä toiseen, mutta parasta koko kappaleessa, kuten suurimassa osassa Yournalistin musiikkia muutoinkin, on kertosäkeiden uskomaton hurmos, joka kulminoituu kappaleen lopulla. Heti perään soiva MILF on taas osoitus yhtyeen muuntautumiskyvystä ja tyylitajusta, joka sekin on itse asiassa todella hyvä kappale. Kuten todettua, hyviä kappaleita Plays Jazz -levyllä on useampia!

Yournalistin musiikki enää mielestäni kaipaa yhtenäisempää linjaa. Onhan yhtyeen yllätyksellisyys ja porhaltaminen todella viihdyttävää, mutta epäilen jaksaako se pitää musiikkia kasassa kovin montaa albumijulkaisua. Mitä jos yhtyeen hallittu kaaos ei enää pysykään kasassa tai musiikkityylien ilotulitus kadottaa hohtonsa? Kaikesta huolimatta Yournalist on yhtye täysin omassa sarjassaan, niin laadultaan kuin tyyliltään. Sille ei löydy kotimaan kamaralta haastajaa, enkä usko kenenkään olevan ihan heti yhtyeen reviirille tunkeutumassa. Cheekiä vähän väsyneesti lainaten: "kuka muukaan vetää tälleen?"

White Sea - Prague

Huhhuh, musavuosi 2014 on käynnistynyt oikein rytinällä. Eletään vasta tammikuuta, mutta siitä huolimatta tämän vuoden puolelle on mahtunut jo lukuisia äärimmäisen hyviä single- ja albumijulkaisuja. Tahti ei ainakaan ole hiipumassa, kun M83:sta tutuksi tullut Morgan Kibby julkaisi sooloprojektinsa White Sean uuden kappaleen Prague. Kappale on ensimmäinen artistin tulevalta debyyttialbumilta irroitettu single. Kaltaiselleni M83-fanille kappale kolahtaa kertalaakista, sillä kappaleella on hyvin paljon M83:n musiikista tutuksi tulleita elementtejä, kuten dramaattinen ja mahtipontisiin mittoihin kasvava kertosäe. Pesäeroa M83:n musiikkiin on kuitenkin tehty, sillä suttuiset dreampop-soundit ja syntikoiden dramatiikka on jätetty jälkeen. Niiden tilalle ovat tulleet iskevämmät ja kenties vielä herkemmin popmakuhermoja kutkuttelevat soundit. Kaiken kaikkiaan Prague on aivan hävyttömän kova kappale, joka varmasti tulee soimaan vielä monessa paikassa. Tai ainakin olisi syytä!

Disco Fiasco - Golden Hats

Olen joko alkanut todella pehmenemään "pomppupopille" tai sitten Satellite Storiesin jalanjäljissä tepastelevat oululaiset osaavat hommansa. Kitarat helkkäävät ja komppi nykii kappaletta eteenpäin kuin keskittymishäiriöinen lapsi. Parasta kuitenkin se rasittavan kliseiseinen talenttikilpailun tuomarin kommentti: "musiikista kuulee, että yhtyeellä on hauskaa". Niin se vain on. En kuitenkaan tarkoita hauskanpidon korreloivan huonoa musiikkia, huono musiikki kuulostaa pahalta oli sitten yhtyeellä miten hauskaa tahansa sitä tehdessään. Tarkoitukseni on lähinnä sanoa, että Disco Fiasco vetää Golden Hats kappaleensa pilke silmäkulmassa ja sellaisella intensiviteetillä, mikä antaa anteeksi kappaleen hienoiset puutteet. Kappale jää loppuvuodeksi soimaan päähän ja pää nykimään kompin tahtiiin.

Lopuksi kuitenkin varoituksen sana yhtyeelle: älkää hakeko tuotettua ja hienojalosteista soundia. Alkaisitte muistuttamaan liikaa sitä toista oululaisyhtyettä ja jäisitte auttamatta Satellite Storiesin varjoon, ettekä halua kuulostaa "siltä huonolta jäljitelmältä".

Delay Trees - Readymade

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että ehdin jo kerran kirjoittaa suhteellisen pitkän ja mielestäni hienon arvostelun. Kuitenkin Blogger taitavasti kadotti tuon julkaisuvalmiin tekstin ja luonnoskin näytti pelkkää valkoista. Jouduin aloittamaan siis koko tekstin alusta ja yrittäen muistaa miten jo kirjoitettu arvosteluni meni. Harmitti.



Juuri nyt minun ei käy kateeksi Delay Treesia. Yhtyeen tulevalle albumille on luotu niin suuria tahon jos toisenkin puolesta, että heikkopäisempiä huimaisi. Yhtyeeltä on kuitenkin lupa odottaa suuria, sillä Delay Trees suorastaan on aina huokunut valtavaa potentiaalia, kuten se huokuu edelleenkin.

Delay Treesin musiikki on Readymade-albumillakin tuttuun tapaansa hyvin nautinnollista kuunneltavaa. Yhtyeen musiikista on helppo nauttia ja pitää, sillä he ovat omalla osa-alueellaan äärimmäisen taitava yhtye. Albumi sisältää runsaasti äärimmäisen laadukkaita ja loistavia kappaleita, joista mainitakseni esimerkiksi Perfect Heartache ja Steady. Kappaleet eivät itsessään ja yhtyeen musiikki olekaan yhtyeelle mikään ongelma, vaan niiden muodostama kokonaisuus, joka jää levyllä mielestäni vielä vähän etäiseksi. Levy sisältää tietynlaisia suvantokohtia, jolloin yhtyeen ote kuuntelijaan lipeää ja levy tuntuu vähän etäiseltä. Ajoittain kuunnellessa tuleekin ajatelleeksi, että tietääkö yhtye täysin itsekään millaista musiikkia haluaisivat tehdä. Tunnelmat vaihtelevat välillä popimmasta otteesta takaisin yhtyeelle ominaisempaan jumitteleviin kaikusoundeihin ja päinvastoin - yhtye astelee vuorotellen kultaisen keskitien kumpaakin laitaa.

Levyn parasta antia on ehdottomasti loppupuoliskolla kuultava The Howl, joka on yhtään ylimääräisiä hehkuttamatta järjettömän hieno kappale. Nostaisin kyseisen kappaleen jopa koko yhtyeen tähänastisen tuotannon parhaaksi. Niin kova se on. Tykkään todella tästä Delay Treesin haikeasta ja melankolisesta soundista, joka on teemana koko levyllä.

Readymade on tälläisenään hyvä ja nautinnollinen levy, mutta Delay Trees on sellainen yhtye, jolla on rahkeita julkaista jotain paljon parempaa. Yhtye sisältää äärimmäisen paljon potentiaalia ja palasten loksahtaessa kohdalleen, kuten tämänkin levyn kappaleilla, Delay Treesin musiikki on äärimmäisen hienoa kuunneltavaa. Yksittäisten kappaleiden lisäksi jään vielä odottamaan yhtyeeltä pankit räjäyttävää albumikokonaisuutta. Sellaista, jolle yhtye onnistuu kanavoimaan kaiken sisältämänsä potentiaalin timanttiseksi kokonaisuudeksi. Levyksi, josta riittäisi henkseleiden paukuttelemista vielä sukupolvien ajaksi!

Vuoden ulkomaiset levyt 2013

Kylläpäs taas tuli tuskasteltua tämän listan kanssa, kuten aina. Ulkomaisten albumien kohdalla oli selvää ylitarjontaa ja erityisiä vaikeuksia tuotti päättää, minkä albumin joutuisi rankkaamaan ulos listalta. Kotimaisella listalla oli tilanne vähän päinvastainen. Kotimaisten lista täyttyi helposti ensimmäisten viiden levyn osalta, mutta sen jälkeen monen albumin kohdalla joutui tarkemmin, haluaisinko sittenkään tituleerata tätä albumi yhdeksi vuoden parhaista. Erottuuko albumi tarpeeksi muiden joukosta, jotta nostaisin sen erikseen jalustalle?

Täytyy vielä sekin todeta, että tänä vuonna olen ollut hirvittävän huono musadiggari. Pääasiassa olen ollut äärimmäisen skeptinen useita, erityisesti suurten tekijöiden, levytyksiä kohtaan. Näistä mainitakseni Kanye West, The National ja Vampire Weekend nyt ainakin. Yhtäkään mainituista en kuunnellut viikon, kuukauden tai edes kahden kuukauden sisällä julkaisusta, vaan ensikosketukset jokaiseen albumeista taisi saada ensikuuntelunsa vasta marraskuussa. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut ajatus. Sittemmin kukin esimerkeistä nousi tälläkin listauksella erinomaisille sijoituksille.

Tarkoitus oli tehdä samaan listaukseen molemmat top-listat, mutta pelkästään ulkomaisten levyjen listauksessa kului niin paljon aikaa, että kotimaisen listan tekeminen siirtynee väkisin viikonlopulle.

Ulkomaiset TOP 6:
6. Arctic Monkeys - AM

Arctic Monkeys jatkaa sarjaani levyistä, jotka kuuntelin ensimmäistä kertaa vasta parisen viikkoa sitten. Tavallaan pidin ja pidän sinkkulohkaisusta Do I Wanna Know?, mutta tavallaan alusta asti vihasin ja vihaan sitä vieläkin. Kappaleessa on mahtava koukku, melodiat ja kokonaisuudessaan oikeasti todella hieno kappale, mutta luoja miten joka kerta turhaudun siihen äärettömään hitaasti ja vaivaalloisesti suossa rämpivään poljentoon. Mutta toisaalta sekin sopii äärimmäisen hyvin itse kappaleeseen. Kuten voi huomata, kyseinen sinkku herättää hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Ei, ei huolta. En ymmärrä itsekkään täysin mitä tarkoitan. Palatakseni takaisin levyn pariin, niin R U Mine? -kappaleella sitten vihdoin jysähtää. Tiedä sitten onko tarkoituksellista, että raskaasti tallustavan aloituksen jälkeen AM vähän kuin herätelläkseen kuuntelijan potkaisee nivusille ja sellaisella asenteella, ettei voi enää vastustaa. Tästä päästäänkin erinomaisella aasinsillalla siihen miksi AM vielä viime hetkillä syrjäytti Vampire Weekendin uuden albumin listalta kokonaan ulos. AM:lla musiikki on soitettu sellaisella intensiteetillä, sillä tietyllä "rock-asenteella", ettei Vampire Weekend kestänyt enää vertailua. Siksi Modern City of Vampires saisi tyytyä listani 7. sijaan, jos sellainen jaettaisiin.

Suoranaisia heikkoja hetkiä ei AM:lta taida edes löytyä.


5. Arcade Fire - Reflektor

Ulkomaisten albumien listalta löytyy tasan kaksi albumia, joista olin täpinöissäni jo ennen julkaisua ja kuuntelin levyt välittömästi, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Reflektor on niistä toinen. Vuoden yksi hämmentävimpiä levyjä. Aluksi Reflektor-singlen tiukat diskobiitit saivat monet kriitikot kuolaamaan sateenkaaria ja yhtä monet repimään pelihousunsa. Afterlife sai yleisesti jo huomattavasti suopeamman vastaanoton, mutta voi pojat kuin itse järkälemäinen albumi julkaistiin. Mediaa seuratessani tuntui, ettei kukaan oikein osannut sanoa, mitä levystä pitäisi ajatella. Reflektor on äärimmäisen kunnianhimoinen albumi, joka samalla aiheuttaa sen äärimmäisen hämmentävyyden. Levyllä on äärimmäisen kovia ja täyden kympin arvoisia kappaleita, mutta niiden vastapainoksi levylle on yhtyeen itsekontrollin pettämisen seurauksena lipsahtanut muutama mitäänsanomattomuus. Vaikka levyn on kuunnellut lukuisia kertoja niin yhdellä istumalla kuin pätkissä ja takaperin sekä ylösalaisin, on levyllä kappaleita joista ei jää oikein mitään muistikuvaa. Kappaleet jäävät tyhjänpantiksi täytemateriaaliksi, jota a) tuplalevylle ei olisi ollut tarpeen laittaa ja b) Arcade Firen sävellyskynä on terävämpi, mitä kyseiset kappaleet antavat ymmärtää. Toisella levyllä ote kuitenkin huomattavasti parantuu ja keskilevyn suvantovaihe jää jo hieman varjoon, mikä nostattaa levyn kokonaisarvoa huomattavasti.

Reflektor on oikeasti mielestäni erittäin hyvä levy kokonaisuudessaan ja se sisältää kourallisen loistavia kappaleita. Niin ja muuten, rankkaan tämän levyn korkeammalle kuin edeltäjänsä The Suburbs.


4. Deafheaven - Sunbather

Olin täysin muutu jo sillä sekunilla, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinkkujulkaisen Vertigon. Vertigo ja Deafheaven oli jotain niin erilaista kuin kaikki muu. Pitchfork-ystävällistä bläkkistä, kuten metal-puritaanit ovat Sunbatheria kutsuneet. Sunbather on yksinkertaisesti kuuntelukokemus. Se ei ole levy, jota voi analyyttisesti purkaa paloihin ja arvioida miten hyvin palaset loksahtelevat kohdalleen. Sunbather on levy, joka saa kuuntelijan tuntemaan ja kokemaan asioita. Se saa kuuntelijan kokemaan äärimmäisen pakahduttavaa oman itsensä sisältä ulospuskevaa tuskaa ja ahdistusta kesäisellä hiekkarannalla auringon hyväillessä pilvettömällä taivaalla ja varpaiden lilluessa lempeässä rantavedessä.

Sunbather on albumi, jolla sisäinen pimeys kohtaa auringonvalon. Sunbather on jotain, jota ei voi edes käsittää kuuntelematta. Ei tätä levyä voi pukea sanoiksi.



3. Kanye West - Yeezus

Tämä vuosi on omalta osaltani ollut selkeästi hyvä vuosi kokeellisemmalle musiikille. Olen huomannut kuuntelevani sitä enemmän ja huomannut vielä pitävänikin siitä. Pitäväni paljon. Yeezus lukeutuu tähän kokeellisempaan osastoon sekä yleisesti että Kanyen omaan tuotantoon verrattaessa. Pitkään jätin kuuntelematta Yeezus-levyn, mutta ensikuuntelulta jäin Kanyen viitoittamalle tielle. Levy kolahti lujaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja sai janoamaan levyä lisää ja lisää. Levyssä on omanlaistaan vaaran tunnetta. Ärhäkän ja kokeellisen soundimaailman lisäksi myös Kanye West itse on aiempaa aggressiivisempana niin kirjoittamissaan lyriikoissa kuin myös tavassaan esittää ne. Koko hullunmylly kulminoituu irtoinaiselta vaikuttavaan, mutta albumin loistavasti lopettavaan Bound 2 -kappaleeseen, jonka aikana Kanye-herra kuulostaa siltä kuin voisi jatkaa lyriikoidensa lausumista vaikka maailman tappiin asti. Siis jos siihen olisi tarve, mutta eihän jumalalla ole.




2. The National - Trouble Will Find Me

Valtaosa musiikkimedian ihmisistä tuntuu jakavan saman kokemuksen Trouble Will Find Me -albumin kanssa. Ensikuunteluilla herää pientä pettymystä, mutta kun levyn antaa ajan kanssa hautua alitajunnussa ja kypsytellä itseään, korvaa albumi kaiken vaatimansa kärsivällisyyden moninkertaisesti. Levy on tulvillaan hienoja kappaleita ja melodioita. Kokonaisuutena se on hyvin raskauttava, mutta äärimmäisen kaunis levy, joka kasvaa jokaisella kuuntelulla suurempiin sfääreihin. Fireproof ja I Need My Girl -kappaleiden kaltaiset pakahduttavan kauniit mahtipontisuutta uhkuvat balladit ovat sävellyksinä levyn, The Nationalin ja vuoden ehdotonta parhaimmistoa. Juuri kyseisistä kappaleista löydän jopa jotain Fake Empiren kaltaista melankolista ja kaunista tunnelatausta. 13 kappaleen levyltä löytyy tusina ja yksi kaunista, koskettavaa ja erinomaista kappaletta.

Välillä itsekin ihmettelen, miksen rankannut The Nationalia ykköseksi.

1. Disclosure - Settle

Vuonna 2013 julkaistu levy, josta olen ehdottomasti nauttinut eniten ja jota olen eniten kuunnellut, on ehdottomasti Settle. Lawrencen veljeksistä muodostuvan Disclosuren tuore tanssimusiikki yhdistelee huolettomasti musiikkityylejä toisiinsa ja käyttää niitä hyväksi omiin tarpeisiinsa ja visioonsa. Disclosure tekee tanssimusiikistaan täydellisesti omankuuloistaan. Kesällä julkaistu Settle olikin erittäin tervetullut uusi tulokas tanssimusiikin maailman ja erinomainen vastapaino toiselle vanhan liiton parivaljakon Daft Punkin myöskin kesällä tanssittaneelle albumille. Nuori haastaja vei tällä kertaa kirkkaasti voiton veteraanista. Menivät vielä julkaisemaan julmeton hyvän remixin Jessie Waren Running-kappaleesta, joka löytyy levyn special painoksesta.

Settle on oikeasti parasta huumetta heti elämän jälkeen. Ei lisättävää.

The Hearing - George As a Boy

The Hearing ja Dorian. En ole vieläkään päässyt täysin selville, että mitä mieltä olen kyseisestä albumista. Pidänkö, enkö pidä vai jotain siltä väliltä. Musiikin ja tuotannon osalta Dorian erittäin hyvä teos, sitä ei käy kiistäminen. Siitä huolimatta omalla kohdallani albumi ei ole ainakaan vielä onnistunut hivuttautumaan ihoni alle ja päästä käsiksi mantelitumakkeeni toimintaan, eli vaikuttamaan niihin tunteisiin, jonka uskon olevan Dorian-albumin "se juttu". Herättää tunteita ja ravistella ihmistä sielun sopukoista asti. Päällisin puolin levy vaikuttaa juuri sellaiselta, jota kuvittelisin hehkuttavani maasta taivaisiin tälläkin hetkellä blogissani. Vaikka levyn puitteet ovat siinä kunnossa, että se toimisi kuin häkä, niin en vain saa kunnollista kosketusta musiikkiin. Jostain syystä levy ei ole vielä täysin auennut minulle, eikä ole vaikuttanut niin voimakkaasti, kuten se kanssabloggareihin ja kriitikoihin kirjoituksien perusteella on vaikuttanut.

Joka tapauksessa Dorianilta on nyt julkaistu kappaleesta George As a Boy -kappaleesta musiikkivideo, jossa suoritetaan erilaisia rituaaleja kohtalaisen ankeassa kerrostalomaisemassa. Dorian on ollut kauppojen hyllyillä jo jonkin aikaa ja suosittelen kuitenkin lämpimästi ottamaan levyn kuunneltavaksi. Se ei ole huono, sitä ei ole ollut tarkoitukseni sanoa. Levy ei vain iskenyt tunnekeskukseeni, niin voimakkaasti kuin olisin toivonut ja kuin odotin. Kuitenkin pitää muistaa, että näissä asioissa kokemukset ovat erittäin yksilöllisiä. Paras tapa ottaa selvää, miten albumi vaikuttaa juuri sinuun, on kuunnella se itse.

Propsit muuten Dorian Gray -viittauksesta!

The New Tigers - Secondary City

Kuten vakituiset lukijat ovat saattaneet rivien välistä lukea, turkulainen The New Tigers on todellinen lempilapseni suomalaisista yhtyeistä. Tunnen jälleen toistavani itseäni painottaessani sitä, mutta niin se vain. The New Tigers on loistava yhtye! Tikrut ovat sellaisia vanhoja hyviä ystäviä, jotka heilauttavat kättään iloisesti jo kaukaa tervehtiäkseen ja piristävät päivääsi leveällä hymyllään. Ei olekaan enää kiire mihinkään, vaan mielellään jää vaihtamaan kuulumiset. Kyllästynköhän ikinä hehkuttamaan Tikruja? Toivottavasti en.

Sympaattiset tiikerimme ovat lähteneet Britteinsaarien levykauppoja valloittamaan uudella erittäin hyvällä The Badger -albumillaan, jonka UK-julkaisu tapahtui siis tänään. Samalla yhtye julkaisi kyseiseltä albumilta löytyvästä Secondary City -kappaleesta musiikkivideon. Musiikkivideon myötä myös tietynlainen ympyrä sulkeutuu, sillä video on pääasiassa kuvattu Lontoon kaduilta, minne yhtyeen jäsenet ovat sattuneet eksymään. Niin ja ei saa unohtaa jouluvaloihin sonnustautunutta rumpalia, onhan kohta jo joulu.

Gim Kordon - Kaupunki Tappaa Sielunsa

Maailma on karu ja julma paikka, missä mikään ei ole enää pyhää. Ei edes pikkusysterin My Little Pony, joka Gim Kordonin käsittelyssä vääntäytyy bongiksi. Ei ole helppoo.

Mut en jaksa siitä välittää. Rujous ja rosoisuus kuuluvat asiaan niin Gim Kordonin musiikissa kuin myös ylensääkin elämässä. Livenä purkkiin ja sen jälkeen eteenpäin. Miksi turhaan enää jälkikäteen kaunistella ja käsittellä? Perimmäisin pyrkimys itsensä ilmaisemiseen vain kärsii jälkikäsittelyssä ja hengentuotteen aitous osittain katoaa. Musiikki ei ole enää sitä, mitä artisti on ensisijaisesti halunnut luoda. Välillä olisikin tervettä paljastaa itsensä täysin alastomana ja kaunistelematta, kuten Gim Kordon. Näin siis metaforisesti sanottuna.

Täähän onkin sitä punk rockia

Yournalist - Prepaid

Yournalist on sellainen yhtye, jonka kappaleista olen aina halunnut pitää. Se on usein jo lähtökohta ennen kuin edes kuuntelen kappaletta, että haluan sen olevan hyvä. Niin on ollut Nigerian Girl -singlestä lähtien, joka kieltämättä onkin järisyttävän hyvä kappale. Kai Yournalisteissa ja heidän tavassaan soittaa sekä tehdä musiikkia on jotain niin puoleensavetävää, joka saa odottamaan ja toivomaan yhtyeeltä pelkkää hyvää. Onhan valtaosa Yournalistien musiikista niin sympaattisen aurinkoista ja ilakoivaa musiikkia, ettei tällaisille hyvän mielen lähettiläille kukaan pahaa toivoisikaan.

Nyt on kuitenkin tultu siihen tilanteeseen, että Yournalist on julkaisemassa ensi vuoden helmikuussa jatkoa debyyttialbumi Horror And Terrorille ja tänään yhtye on laittanut ulos ensimmäisen singlen tulevalta albumiltaan. Kyseessä oleva single on siis otsikon mukainen Prepaid. Kappale on pituudeltaan kohtalaisen lyhyt, mutta siitä huolimatta kasvaa tuona aikana loppua kohden c-osan jälkeen suuriin mittakaavoihin. Lukuun ottamatta juurikin tuota rauhallisempaa c-osaa, kappale kulkee kulkee alusta loppuun hyvin yhtyeelle tunnusomaisesti kovalla intesiteetillä eikä vauhtia.

En sanoisi kappaleen olevan haastava kuunneltavaksi, mutta ainakin omalla kohdallani se ei aivan kertalaakista kolahtanut, vaan vaati alleen parikin kuuntelua. Vasta sen jälkeen tunsin kunnolla pääseväni sisälle kappaleeseen ja sen tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan kappale on helkkarin hyvä, eikä jätä millään tavoin kylmäksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miltä helmikuussa julkaistava Plays Jazz -albumi tuleekaan kuulostamaan.

Delay Trees - Perfect Heartache

Delay Trees lohkaisi männeellä viikolla ensimmäisen singlen Perfect Heartachen yhtyeen tulevalta kolmannelta albumilta, joka tiedotteen mukaan astuu päivänvaloon heti vuodenvaihteen jälkeen. Ja mainitaan nyt tähän infopläjäykseen vielä se, että tuleva albumi tottelee nimeä Readymade.

Mitä kyseiseen singleen tulee, on se tunnelmaltaan taattua Delay Trees -laatua. Erityisesti Delay Treesin musiikissa minua viehättää kuinka yhtäaikaa tunnelma on syleilevän lämmin ja melankolinen, jopa kylmä. Musiikista välittyy omanlaisensa haikeus. Delay Treesin voisikin kuvata olevan haikean miehen Real Estate, sillä mielestäni yhtyeiden autenttisessa indie pop -tunnelmoinnissa on aina ollut jotain samanlaista. Jotain joka ainakin allekirjoittanutta viehättää. Lisäksi yleisestikin Delay Treesin musiikkissa on kiehtovaa, miten yhtyettä kuunnellessa tuntee kaiken kiireen katoavan ja mielen valtaa raukea kiireettömyys, joka esimerkiksi viimeisimmältä Doze-albumilta välittyy.

Video: The Lieblings - She Motorway

The Lieblings on yksi niistä yhtyeistä, jonka musiikki on jäänyt blogin ulkopuolelle syystä X, vaikka yhtyeeseen ensi kertaa törmätessä olenkin ajatellut, että: "hitto miten hyvää meininkiä, pitää muistaa blogata tästä". Kesän mittaa julkaistiin myös se kuuluisa peppuvideo yhtyeen It's All Gonna Fall -singlesta, joka enteili tulevaa Take Us To Your Leader -debyyttialbumia.

Alkusyksystä ulos tullut Take Us To Your Leader tuli ja meni, enkä paneudu tällä(kään) kertaa levyyn tämän syvemmin. Suosittelen kuitenkin albumia jokaiselle, joka yhtyeen singlestä tai myöhemmin tässä kirjoituksessa esiintyvästä musiikkivideosta jollain asteella tuntee pitävänsä. Yhteen virkkeeseen tiivistettynä albumi on erittäin pirteää ja hyvää fiilistä jakavaa powerpoppia, joka kuulostaa samanaikaisesti niiltä kaikilta yli kaiken rakastamiltani 90-luvun kitarabändeiltä. Voiko tästä levystä edes olla pitämättä?

Ajatus juoksee jälleen sellaista vauhtia, ettei itsekään meinaa pysyä enää perässä, mutta ei kai sillä niin väliäkään. Niin saattaa välillä käydä, kun hieman jo väsyynenä näkee hauskan musiikkivideon, laittaa kyseisen yhtyeen uusimman albumin soimaan ja ryhtyy kirjoittamaan ylös sisäisen supertietokoneen aka aivojen muodostamia hataria ajatuksen rippeitä. Tämä tilkkutäkki riittänee jo täksi kerraksi.

Alapuolelta löydät The Lieblingsin kokonaan fanien ottamista Instagram-videoista kootun musiikkivideon. Ovatko nämä nyt niitä nykypäivänä paljon peräänhuudeltuja innovatiivisia ratkaisuja?

Satellite Stories - Pine Trails

Satellite Stories on yksi niistä yhtyeistä, joka on viimeisen puolentoista vuoden aikana noussut jokaisen itseään musadiggariksi kutsuvan henkilön tarkkailulistalle. Yhtyeen raikas ja tanssittava indiepop ei ole jäänyt huomaamatta Suomessa eikä kotimaan rajojen ulkopuolellakaan. Viime syksynä julkaistulla Phrases to Break the Ice -debyyttialbumilla soittava yhtye oli kuitenkin vielä nuori ja turhan yli-innokas kokoonpano, joka ei vielä onnistunut kohdistamaan sisältämäänsä potentiaaliaan oikein. Vuosi sitten jäin vielä kaipaamaan astetta kypsempää, monipuolisempaa ja tarkemmin harkitsevaa yhtyettä. Yhtyettä, joka soittaisi vuoden päästää Pine Trails -albumilla.

Ensi tahdit albumille potkaisee singlenäkin julkaistu Campfire, joka on edelleenkin mielestäni suorastaan järjettömän kova ralli ja lukeutuu yhdeksi levyn parhaista kappaleista. Timanttisesta aloituksestaan huolimatta Pine Trailsin kiinnostavuus ei suinkaan lähde laskuun, vaan ote ja hyvä syke säilyy läpi koko albumin, kun Satellite Stories sylkee liukuhihnalta toinen toistaan tanssittavampia ja tarttuvampia indiepop-kappaleita. Satellite Storiesin ehdoton vahvuus heidän musiikissaan ovat aina olleet hävyttömän tiukat melodiat ja vasta Pine Trails -albumilla ymmärsin miten laadukkaita ja melodisesti koukuttavia kappaleita yhtyeellä onkaan kautta linjan. 10 kappaleen albumilta pystyisi irroittamaan puoli tusinaa kappaleita, jotka kuulostavat jokainen kansainvälisiltä suuren luokan indiepop-hiteiltä. Se, joka väittää vastaan on joko typerys tai kuuro. Kyynisimmänkään kriitikon ei käy kieltäminen, että Satellite Stories on erinomainen omassa lajissaan ja ainakin Suomen kamaralla painii täysin omassa sarjassaan.

Edeltävällä albumilla itseään toistanut yhtye on kehittynyt valtavasti ja ottanut suorastaan jättiläisen askelia eteenpäin debyyttialbuminsa jälkeen. Työsarkaa yhtyeellä kuitenkin vielä on monipuolisuuden kanssa, mutta esimerkiksi yksi koko albumin kohokohdista oleva Lights Go Low synasoundeineen on mielestäni jo seuraava askel oikeaan suuntaan. Albumina Pine Trails on erittäin hyvä kokonaisuus, joka soi edeltäjäänsä monipuolisemmin ja tuo myös entistä selkeämmin yhtyeen vahvuudet esiin. Se on kattava ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jonka pariin on helppo palata.



Levyostoksille pääsee oheisen linkin kautta (julkaisupvm 1.11): http://snip.ftpromo.net/pinetrailsitunes ja yhtyeen erittäin usein kehutuksi kuulemani live-esiintymisen voi käydä katsastamassa seuraavasti:
01.11. Tivoli, Rovaniemi
02.11. Teatria, Oulu
08.11. Le Bonk, Helsinki
09.11. Bar 15, Seinäjoki
14.11. Henry’s Pub, Kuopio
15.11. Lutakko, Jyväskylä
21.11. Yo-talo, Tampere
22.11. Klubi, Turku

Arcade Fire - Afterlife

"Afterlife, oh my god, what an awful word"
Näillä sanoin alkaa Afterlife, Reflektor albumin tuorein single, joka rämpii monimutkaisissa parisuhdekoukeroissa epätoivon partaalla seisovan pariskunnan jammaillessa diskobiitin tahtiin ja pohtien "Can we work it out?" Vai huudetaanko vain toisillemme, kunnes asiat ovat taas kohdallaan. Kappale pitää sisällään paljon hienoja lyriikoita joista ehdottomasti suosikkini on useampaankin kertaan toistuva: "When love is gone, Where did it go? And where do we go?" Mielestäni näihin sanoihin kiteytyy koko Afterlife -kappaleen ydin. Epätoivoinen tunne tulevasta, kun yhdessäkään ei ole hyvä olla, mutta irtikään ei osaa päästää, koska pelkää mitä tulevan pitää.

Soundillisesti Afterlife on erinomainen jatkumo Reflektorille, sillä diskofiilistely tuntuu istuvan erittäin hyvin Arcade Firen musiikkiin, eikä kappaleiden venyminen useampaankaan minuuttiin tunnu yhtään menoa häiritsevän. Yhtyeellä on hyvä tatsi musiikissaan ja kappale vain vie mukaanan. Itse en ainakaan missään vaiheessa ole kokenut edellistä lähes 8-minuuttista singleä ollenkaan liian pitkäksi, sillä pituudestaan huolimatta ote pysyy koko ajan tiukasti yhtyeellä.

Reflektor on ehdottomasti henkilökohtaisesti tämän vuoden eniten odottamani albumi ja kuumeisesti odotan sitä hetkeä, kun saan laittaa albumin pyörimään soittimeeni. Olen halunnut säästää mahdollisimman ison osan albumia itse levyn kuunteluun ja siksi en olekaan kuunnellut kuin nämä kaksi julkaistua studiosingleä, vaikka pitkä pätkä levyä löytyisikin live-vetoina. Haluan pitää jännitystä yllä ja antaa albumin yllättää sillä mitä se sisällään pitää.

Upote ei sitten toimi Vevon takia, mutta se ohjaa suoraan Youtubeen, josta voit kappaleen kuunnella.



Niin ja joo, mainitaan tähän loppuun vielä se, että vaikka minut Reflektor-singlen aikoihin jonkin väärinymmärryksen myötä liitettiin johonkin Arcade Firen vastaiseen äärioikeistosiipeen, niin tämä ei pidä paikkaansa. Rakastan Arcade Firea ja jokaista sen albumia, erityisesti Funeral on kallein lempilapseni koko levyhyllyssä, joka on ehdottomasti all-time suosikkini ja eniten kuuntelemani albumi. Kyllä, olen fanipoika.

Stache - Common Wealth

Minulla on usein tapana olla "tyylikkäästi myöhässä" ja tällä kertaa minun on kerta kaikkiaan pakko tuoda ärsyttävä tapani myös blogini puolelle. Haluan välttämättä nostaa uudelleen pinnalle kuukausi sitten julkaistun Stachen Common Wealth -kappaleen, vaikka yhtye on jo tällä välin ehtinyt julkaista tuoreempaakin materiaalia tulevalta debyytiltään. Mutta miksi ihmeessä? Kaikessa yksinkertaisuudessaan syy on se, että kappale on kaikessa komeudessaan niin erinomainen, että olisi lähestulkoon häpeäksi jättää se blogini ulkopuolelle. Stache vetää kappaleensa sellaisella fiiliksellä, ettei voi muuta kuin antaa musiikin viedä mukanaan ja nauttia kyydistä. Common Wealth on saumaton kokonaisuus, joka yksinkertaisesti toimii.

Musabloggaamisen yksi hienoimpia asioita on oikeasti tämänkaltaiset hetket, kun törmää kappaleeseen, jossa palaset vain loksahtelevat oikeille kohdilleen. Kappale kolahtaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja jälkeen jää vain sellainen wau-reaktio. Silloin painetaan replayta ja naatiskellaan.