Vuoden ulkomaiset levyt 2013

Kylläpäs taas tuli tuskasteltua tämän listan kanssa, kuten aina. Ulkomaisten albumien kohdalla oli selvää ylitarjontaa ja erityisiä vaikeuksia tuotti päättää, minkä albumin joutuisi rankkaamaan ulos listalta. Kotimaisella listalla oli tilanne vähän päinvastainen. Kotimaisten lista täyttyi helposti ensimmäisten viiden levyn osalta, mutta sen jälkeen monen albumin kohdalla joutui tarkemmin, haluaisinko sittenkään tituleerata tätä albumi yhdeksi vuoden parhaista. Erottuuko albumi tarpeeksi muiden joukosta, jotta nostaisin sen erikseen jalustalle?

Täytyy vielä sekin todeta, että tänä vuonna olen ollut hirvittävän huono musadiggari. Pääasiassa olen ollut äärimmäisen skeptinen useita, erityisesti suurten tekijöiden, levytyksiä kohtaan. Näistä mainitakseni Kanye West, The National ja Vampire Weekend nyt ainakin. Yhtäkään mainituista en kuunnellut viikon, kuukauden tai edes kahden kuukauden sisällä julkaisusta, vaan ensikosketukset jokaiseen albumeista taisi saada ensikuuntelunsa vasta marraskuussa. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut ajatus. Sittemmin kukin esimerkeistä nousi tälläkin listauksella erinomaisille sijoituksille.

Tarkoitus oli tehdä samaan listaukseen molemmat top-listat, mutta pelkästään ulkomaisten levyjen listauksessa kului niin paljon aikaa, että kotimaisen listan tekeminen siirtynee väkisin viikonlopulle.

Ulkomaiset TOP 6:
6. Arctic Monkeys - AM

Arctic Monkeys jatkaa sarjaani levyistä, jotka kuuntelin ensimmäistä kertaa vasta parisen viikkoa sitten. Tavallaan pidin ja pidän sinkkulohkaisusta Do I Wanna Know?, mutta tavallaan alusta asti vihasin ja vihaan sitä vieläkin. Kappaleessa on mahtava koukku, melodiat ja kokonaisuudessaan oikeasti todella hieno kappale, mutta luoja miten joka kerta turhaudun siihen äärettömään hitaasti ja vaivaalloisesti suossa rämpivään poljentoon. Mutta toisaalta sekin sopii äärimmäisen hyvin itse kappaleeseen. Kuten voi huomata, kyseinen sinkku herättää hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Ei, ei huolta. En ymmärrä itsekkään täysin mitä tarkoitan. Palatakseni takaisin levyn pariin, niin R U Mine? -kappaleella sitten vihdoin jysähtää. Tiedä sitten onko tarkoituksellista, että raskaasti tallustavan aloituksen jälkeen AM vähän kuin herätelläkseen kuuntelijan potkaisee nivusille ja sellaisella asenteella, ettei voi enää vastustaa. Tästä päästäänkin erinomaisella aasinsillalla siihen miksi AM vielä viime hetkillä syrjäytti Vampire Weekendin uuden albumin listalta kokonaan ulos. AM:lla musiikki on soitettu sellaisella intensiteetillä, sillä tietyllä "rock-asenteella", ettei Vampire Weekend kestänyt enää vertailua. Siksi Modern City of Vampires saisi tyytyä listani 7. sijaan, jos sellainen jaettaisiin.

Suoranaisia heikkoja hetkiä ei AM:lta taida edes löytyä.


5. Arcade Fire - Reflektor

Ulkomaisten albumien listalta löytyy tasan kaksi albumia, joista olin täpinöissäni jo ennen julkaisua ja kuuntelin levyt välittömästi, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Reflektor on niistä toinen. Vuoden yksi hämmentävimpiä levyjä. Aluksi Reflektor-singlen tiukat diskobiitit saivat monet kriitikot kuolaamaan sateenkaaria ja yhtä monet repimään pelihousunsa. Afterlife sai yleisesti jo huomattavasti suopeamman vastaanoton, mutta voi pojat kuin itse järkälemäinen albumi julkaistiin. Mediaa seuratessani tuntui, ettei kukaan oikein osannut sanoa, mitä levystä pitäisi ajatella. Reflektor on äärimmäisen kunnianhimoinen albumi, joka samalla aiheuttaa sen äärimmäisen hämmentävyyden. Levyllä on äärimmäisen kovia ja täyden kympin arvoisia kappaleita, mutta niiden vastapainoksi levylle on yhtyeen itsekontrollin pettämisen seurauksena lipsahtanut muutama mitäänsanomattomuus. Vaikka levyn on kuunnellut lukuisia kertoja niin yhdellä istumalla kuin pätkissä ja takaperin sekä ylösalaisin, on levyllä kappaleita joista ei jää oikein mitään muistikuvaa. Kappaleet jäävät tyhjänpantiksi täytemateriaaliksi, jota a) tuplalevylle ei olisi ollut tarpeen laittaa ja b) Arcade Firen sävellyskynä on terävämpi, mitä kyseiset kappaleet antavat ymmärtää. Toisella levyllä ote kuitenkin huomattavasti parantuu ja keskilevyn suvantovaihe jää jo hieman varjoon, mikä nostattaa levyn kokonaisarvoa huomattavasti.

Reflektor on oikeasti mielestäni erittäin hyvä levy kokonaisuudessaan ja se sisältää kourallisen loistavia kappaleita. Niin ja muuten, rankkaan tämän levyn korkeammalle kuin edeltäjänsä The Suburbs.


4. Deafheaven - Sunbather

Olin täysin muutu jo sillä sekunilla, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinkkujulkaisen Vertigon. Vertigo ja Deafheaven oli jotain niin erilaista kuin kaikki muu. Pitchfork-ystävällistä bläkkistä, kuten metal-puritaanit ovat Sunbatheria kutsuneet. Sunbather on yksinkertaisesti kuuntelukokemus. Se ei ole levy, jota voi analyyttisesti purkaa paloihin ja arvioida miten hyvin palaset loksahtelevat kohdalleen. Sunbather on levy, joka saa kuuntelijan tuntemaan ja kokemaan asioita. Se saa kuuntelijan kokemaan äärimmäisen pakahduttavaa oman itsensä sisältä ulospuskevaa tuskaa ja ahdistusta kesäisellä hiekkarannalla auringon hyväillessä pilvettömällä taivaalla ja varpaiden lilluessa lempeässä rantavedessä.

Sunbather on albumi, jolla sisäinen pimeys kohtaa auringonvalon. Sunbather on jotain, jota ei voi edes käsittää kuuntelematta. Ei tätä levyä voi pukea sanoiksi.



3. Kanye West - Yeezus

Tämä vuosi on omalta osaltani ollut selkeästi hyvä vuosi kokeellisemmalle musiikille. Olen huomannut kuuntelevani sitä enemmän ja huomannut vielä pitävänikin siitä. Pitäväni paljon. Yeezus lukeutuu tähän kokeellisempaan osastoon sekä yleisesti että Kanyen omaan tuotantoon verrattaessa. Pitkään jätin kuuntelematta Yeezus-levyn, mutta ensikuuntelulta jäin Kanyen viitoittamalle tielle. Levy kolahti lujaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja sai janoamaan levyä lisää ja lisää. Levyssä on omanlaistaan vaaran tunnetta. Ärhäkän ja kokeellisen soundimaailman lisäksi myös Kanye West itse on aiempaa aggressiivisempana niin kirjoittamissaan lyriikoissa kuin myös tavassaan esittää ne. Koko hullunmylly kulminoituu irtoinaiselta vaikuttavaan, mutta albumin loistavasti lopettavaan Bound 2 -kappaleeseen, jonka aikana Kanye-herra kuulostaa siltä kuin voisi jatkaa lyriikoidensa lausumista vaikka maailman tappiin asti. Siis jos siihen olisi tarve, mutta eihän jumalalla ole.




2. The National - Trouble Will Find Me

Valtaosa musiikkimedian ihmisistä tuntuu jakavan saman kokemuksen Trouble Will Find Me -albumin kanssa. Ensikuunteluilla herää pientä pettymystä, mutta kun levyn antaa ajan kanssa hautua alitajunnussa ja kypsytellä itseään, korvaa albumi kaiken vaatimansa kärsivällisyyden moninkertaisesti. Levy on tulvillaan hienoja kappaleita ja melodioita. Kokonaisuutena se on hyvin raskauttava, mutta äärimmäisen kaunis levy, joka kasvaa jokaisella kuuntelulla suurempiin sfääreihin. Fireproof ja I Need My Girl -kappaleiden kaltaiset pakahduttavan kauniit mahtipontisuutta uhkuvat balladit ovat sävellyksinä levyn, The Nationalin ja vuoden ehdotonta parhaimmistoa. Juuri kyseisistä kappaleista löydän jopa jotain Fake Empiren kaltaista melankolista ja kaunista tunnelatausta. 13 kappaleen levyltä löytyy tusina ja yksi kaunista, koskettavaa ja erinomaista kappaletta.

Välillä itsekin ihmettelen, miksen rankannut The Nationalia ykköseksi.

1. Disclosure - Settle

Vuonna 2013 julkaistu levy, josta olen ehdottomasti nauttinut eniten ja jota olen eniten kuunnellut, on ehdottomasti Settle. Lawrencen veljeksistä muodostuvan Disclosuren tuore tanssimusiikki yhdistelee huolettomasti musiikkityylejä toisiinsa ja käyttää niitä hyväksi omiin tarpeisiinsa ja visioonsa. Disclosure tekee tanssimusiikistaan täydellisesti omankuuloistaan. Kesällä julkaistu Settle olikin erittäin tervetullut uusi tulokas tanssimusiikin maailman ja erinomainen vastapaino toiselle vanhan liiton parivaljakon Daft Punkin myöskin kesällä tanssittaneelle albumille. Nuori haastaja vei tällä kertaa kirkkaasti voiton veteraanista. Menivät vielä julkaisemaan julmeton hyvän remixin Jessie Waren Running-kappaleesta, joka löytyy levyn special painoksesta.

Settle on oikeasti parasta huumetta heti elämän jälkeen. Ei lisättävää.