Kinkut masussa ja raketit ammuskeltu taivaan tuuliin, joten koen ajan olevan otollinen tähän asti tekemättä jääneelle vuoden parhaiden kotimaisten levyjen listaukselle. Alkupuheet olivat jo edellisessä kirjoituksessa tarpeeksi tylsät ja tyhjänpäiväiset, joten tällä kertaa voidaan siirtyä suoraan itse asiaan.
6. Satellite Stories - Pine Trails
Nyrkkisääntönäni listoja suunnitellessani on ollut miettiä levyjä, joista olen kuluneen vuoden aikana nauttinut kaikkein eniten. Pine Trails on albumi, josta ehdottomasti olen nauttinut erittäin paljon. Levyn pariin on helppo palata aina uudelleen ja levy on jokaisella kerralla äärimmäisen mukaansatempaava. Lisäksi tämä on kevyt julkinen kannanotto, sillä minua suoraan sanottuna sylettää suomalaisen musiikkimedian Satellite Storiesin halveksunta. Pine Trails on parempi kuin nämä kyynikot antavat ymmärtää ja yhtye ansaitsisi myös kotimaassaan laajempaa arvostusta kuin mitä se tällä hetkellä saa osakseen. Piste.
Luultavasti se on juuri se helppous ja kulmattomuus, josta Satellite Stories kritiikkiä osakseen saa. Siitä huolimatta on hölmöä edes yrittää kiistää esimerkiksi kappaleiden Campfire ja Lights Go Low loistokkuutta.
5. The New Tigers - The Badger
The Badgerilla kietoutuvat yhteen kauniit melodiat ja kitarat, jotka vaivattomasti kuljettavat levyn alusta aina loppuun saakka. Soitannassa on enemmän itsevarmuutta kuin aiemmin ja yhtye soittaa määrätietoisen tiiviisti täydellisesti yhteen. Yhtyeen musiikissa parasta on sen kyky kutoa kitaravalleista ja kellopelimelodioista minuuttitolkulla kestäviä järkäleitä kuulostamatta lainkaan väkinäiseltä tai vaivalloista. Musiikki vain soljuu kuin itsestään ja aikaa vierähtää viitisenkin minuuttia ennen kuin ehtii edes kunnolla ajatella kappaleen pituutta. Sitä lumoutuu musiikkiin ja antaa soiton viedä mukanaan.
4. Risto - II
Olen vasta kuluneen vuoden aikana oppinut todella arvostamaan Riston musiikkia. Aiemmin Ristoiluni keskittyi lähinnä Nina, olen palasina -kappaleen ympärille. Liekö sitten jotain aikuistumisen ensioireita, mutta Riston ennen huvittaneet ja hämmentäneet lyriikat ovat alkaneet nyttemmin puhuttelemaan ja olen alkanut ymmärtämään Riston sanoituksia paremmin. Risto on nero, vähän hullu nero. Uusimmalla albumillaan Risto on onnistunut edellisiä julkaisujaan paremmin muodostamaan hienoista ja eriskummallisista musiikillisista oivalluksistaan loistavan kokonaisuuden. Tematiikaltaan raskaista aineksista koostuva II-albumi on Riston tähänastisen tuotannon vaikuttavin teos, jonka aihepiirit väistämättä koskettavat jokaista levyn kuuntelijaa.
3. Paavoharju - Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne
Paavoharju iski heti ensikuuntelulla suoraan sielun syvimpiin sopukoihin. Levy on eksymistä synkimmästä synkimpään aarniometsään syyspimeällä ja välillä tuntuu ettei kuusenoksien läpi paista auringonvaloa enää laisinkaan. Paavoharjun äänimaailmat ovat uskomattoman hienoja ja omintakeisia, niissä on jopa ajoittain tietynlaista vaarantunnetta, jota korostaa Paperi T:n hyvin tiukat ja puhuttelevat lyriikat. Ennen kaikkea levy ahdistaa ja se ahdistaa tavalla, jota et pääse pakoon. Se ahdistus on vain kohdattava ja kun se vihdoin on ohi kaipaat sitä lisää, sillä tuossa ahdistuneisuuden tunteessa on jotain perversillä tavalla hyvin puoleensavetävää. Ilman ajoittaista ahdistusta ei voi tuntea itsensä helpottuneeksi. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne antaa iskun suoraan palleaan, joka pudottaa kuuntelijan polvilleen maahan vain siksi, että voisit nousta uudelleen ylös.
2. Beastmilk - Climax
Huhhuh, Beastmilk tuli ja räjäytti pankin debyytillään. Omalla kohdallani Climax lunasti ne kaikki suuret ennakko-odotukset, jotka levylle olin etukäteen asettanut. Aina albumin avausraidan Death Reflects Us pärähtäessä soimaan, minut valtaa suunnaton euforiantunne. Tiedän, että seuraavat 40 minuuttia on taatusti laadukasta soitantaa. Beastmilk kuulostaa määrätietoiselta ja kunnianhimoiselta, mutta ennen kaikkea äärimmäisen lupaavalta, jos tarkastellaan myös sen tulevaisuuden näkymiä. Yhtyeen musiikki ei itsessään ole suunnattoman ainutlaatuista, mutta Beastmilkin tavassa tehdä musiikkia on jotain ainutlaatuista. Beastmilk on tehnyt kotiläksynsä, eikä tyydy vain jäljittelemään esikuviaan, kuten pastissibändi, vaan yhtye jalostaa ja käyttä hyväkseen esikuviensa parhaita puolia yhtyeen omassa musiikissa.
1. Minä ja Ville Ahonen - Mia
Mia on levy, joka kasvaa ajan kanssa, eikä sen kasvulle näy loppua. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä vahvemmin lumoudun sen pauloihin ja sitä voimmakaammin Mia viettelee minut. Mia on äärimmäisten tunteiden levy, jonka ensisijainen tavoite onkin välittää nämä tunteet kuuntelijalle. Tavoitteessaan levy onnistuu täydellisesti, sillä Mia ei ole surullinen, vaan surullinen. Mia ei ole synkkä, vaan synkkä. Mia ei ole kaunis, vaan kaunis. Luultavasti levyn vaikuttavuus syntyy sen inhimillisyydestä. Levyä käsittelevät kirjoitukset eivät kuulosta elotonta albumia käsitteleviltä artikkeleilta. Miasta puhutaan kuin ihmisestä ja Mia onkin alusta loppuun puhdasta rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti