Jukka Ässä - 30 vuotta myöhemmin

Ah, Jukka Ässä on yhtye, jonka musiikista ei voi olla pitämättä. Edelliseltäkin albumilta löytyy hyviä kappaleita tusinan verran ja muutama suomenkielisen popmusiikin todellinen helmi, kuten Uusi maa. Jukka Salmisen sävellyskynä on selvästi säilyttänyt hyvän teränsä, sillä yhtyeen uusin singlejulkaisu 30 vuotta myöhemmin on todella hyvä kappale ja sen koukuttavuus on taattua Jukka Ässä -laatua. Ennen kuin huomaakaan fiilistelee jo kertosäkeen mukana ja kappaleen päätyttyä pyörittelee edelleen mielessään sen tarttuvia melodiakoukkuja. Sanoitusten työstämiseen Jukka Salminen on tulevalle albumilleen saanut taustatukea Reginasta tutuksi tulleelta Iisa Pykäriltä. En osaa sanoa, miten merkittävä Iisan tuoma lisäpanos sanoituksille on ollut, sillä olen aina erityisesti pitänyt Jukka Ässän sanoituksista. Joka tapauksessa 30 vuotta myöhemmin on myös sanoituksen osalta erinomaista työtä ja teemaltaan hyvin Jukka Ässälle tyypillistä tekstiä. Pieni ihminen pohtii pienessä mielessään elämän suuria kysymyksiä, joita ei oikeastaan edes ymmärrä. Yritä siinä sitten vastata pojan kysymyksiin kuolemasta, kun itsekin pohdit samoja kysymyksiä vailla vastausta.

Ihmisten jälkeen -levy julkaistaan 7. helmikuuta. Peukut ylös!

Vuoden kotimaiset levyt 2013

Kinkut masussa ja raketit ammuskeltu taivaan tuuliin, joten koen ajan olevan otollinen tähän asti tekemättä jääneelle vuoden parhaiden kotimaisten levyjen listaukselle. Alkupuheet olivat jo edellisessä kirjoituksessa tarpeeksi tylsät ja tyhjänpäiväiset, joten tällä kertaa voidaan siirtyä suoraan itse asiaan.


Kotimaiset TOP 6
6. Satellite Stories - Pine Trails

Nyrkkisääntönäni listoja suunnitellessani on ollut miettiä levyjä, joista olen kuluneen vuoden aikana nauttinut kaikkein eniten. Pine Trails on albumi, josta ehdottomasti olen nauttinut erittäin paljon. Levyn pariin on helppo palata aina uudelleen ja levy on jokaisella kerralla äärimmäisen mukaansatempaava.  Lisäksi tämä on kevyt julkinen kannanotto, sillä minua suoraan sanottuna sylettää suomalaisen musiikkimedian Satellite Storiesin halveksunta. Pine Trails on parempi kuin nämä kyynikot antavat ymmärtää ja yhtye ansaitsisi myös kotimaassaan laajempaa arvostusta kuin mitä se tällä hetkellä saa osakseen. Piste.

Luultavasti se on juuri se helppous ja kulmattomuus, josta Satellite Stories kritiikkiä osakseen saa. Siitä huolimatta on hölmöä edes yrittää kiistää esimerkiksi kappaleiden Campfire ja Lights Go Low loistokkuutta.


5. The New Tigers - The Badger

The Badgerilla kietoutuvat yhteen kauniit melodiat ja kitarat, jotka vaivattomasti kuljettavat levyn alusta aina loppuun saakka. Soitannassa on enemmän itsevarmuutta kuin aiemmin ja yhtye soittaa määrätietoisen tiiviisti täydellisesti yhteen. Yhtyeen musiikissa parasta on sen kyky kutoa kitaravalleista ja kellopelimelodioista minuuttitolkulla kestäviä järkäleitä kuulostamatta lainkaan väkinäiseltä tai vaivalloista. Musiikki vain soljuu kuin itsestään ja aikaa vierähtää viitisenkin minuuttia ennen kuin ehtii edes kunnolla ajatella kappaleen pituutta. Sitä lumoutuu musiikkiin ja antaa soiton viedä mukanaan.




4. Risto - II

Olen vasta kuluneen vuoden aikana oppinut todella arvostamaan Riston musiikkia. Aiemmin Ristoiluni keskittyi lähinnä Nina, olen palasina -kappaleen ympärille. Liekö sitten jotain aikuistumisen ensioireita, mutta Riston ennen huvittaneet ja hämmentäneet lyriikat ovat alkaneet nyttemmin puhuttelemaan ja olen alkanut ymmärtämään Riston sanoituksia paremmin. Risto on nero, vähän hullu nero. Uusimmalla albumillaan Risto on onnistunut edellisiä julkaisujaan paremmin muodostamaan hienoista ja eriskummallisista musiikillisista oivalluksistaan loistavan kokonaisuuden. Tematiikaltaan raskaista aineksista koostuva II-albumi on Riston tähänastisen tuotannon vaikuttavin teos, jonka aihepiirit väistämättä koskettavat jokaista levyn kuuntelijaa.



3. Paavoharju - Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne

Paavoharju iski heti ensikuuntelulla suoraan sielun syvimpiin sopukoihin. Levy on eksymistä synkimmästä synkimpään aarniometsään syyspimeällä ja välillä tuntuu ettei kuusenoksien läpi paista auringonvaloa enää laisinkaan. Paavoharjun äänimaailmat ovat uskomattoman hienoja ja omintakeisia, niissä on jopa ajoittain tietynlaista vaarantunnetta, jota korostaa Paperi T:n hyvin tiukat ja puhuttelevat lyriikat. Ennen kaikkea levy ahdistaa ja se ahdistaa tavalla, jota et pääse pakoon. Se ahdistus on vain kohdattava ja kun se vihdoin on ohi kaipaat sitä lisää, sillä tuossa ahdistuneisuuden tunteessa on jotain perversillä tavalla hyvin puoleensavetävää. Ilman ajoittaista ahdistusta ei voi tuntea itsensä helpottuneeksi. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne antaa iskun suoraan palleaan, joka pudottaa kuuntelijan polvilleen maahan vain siksi, että voisit nousta uudelleen ylös.




2. Beastmilk - Climax

Huhhuh, Beastmilk tuli ja räjäytti pankin debyytillään. Omalla kohdallani Climax lunasti ne kaikki suuret ennakko-odotukset, jotka levylle olin etukäteen asettanut. Aina albumin avausraidan Death Reflects Us pärähtäessä soimaan, minut valtaa suunnaton euforiantunne. Tiedän, että seuraavat 40 minuuttia on taatusti laadukasta soitantaa. Beastmilk kuulostaa määrätietoiselta ja kunnianhimoiselta, mutta ennen kaikkea äärimmäisen lupaavalta, jos tarkastellaan myös sen tulevaisuuden näkymiä. Yhtyeen musiikki ei itsessään ole suunnattoman ainutlaatuista, mutta Beastmilkin tavassa tehdä musiikkia on jotain ainutlaatuista. Beastmilk on tehnyt kotiläksynsä, eikä tyydy vain jäljittelemään esikuviaan, kuten pastissibändi, vaan yhtye jalostaa ja käyttä hyväkseen esikuviensa parhaita puolia yhtyeen omassa musiikissa.

1. Minä ja Ville Ahonen - Mia

Mia on levy, joka kasvaa ajan kanssa, eikä sen kasvulle näy loppua. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä vahvemmin lumoudun sen pauloihin ja sitä voimmakaammin Mia viettelee minut. Mia on äärimmäisten tunteiden levy, jonka ensisijainen tavoite onkin välittää nämä tunteet kuuntelijalle. Tavoitteessaan levy onnistuu täydellisesti, sillä Mia ei ole surullinen, vaan surullinen. Mia ei ole synkkä, vaan synkkä. Mia ei ole kaunis, vaan kaunis. Luultavasti levyn vaikuttavuus syntyy sen inhimillisyydestä. Levyä käsittelevät kirjoitukset eivät kuulosta elotonta albumia käsitteleviltä artikkeleilta. Miasta puhutaan kuin ihmisestä ja Mia onkin alusta loppuun puhdasta rakkautta.

Vuoden ulkomaiset levyt 2013

Kylläpäs taas tuli tuskasteltua tämän listan kanssa, kuten aina. Ulkomaisten albumien kohdalla oli selvää ylitarjontaa ja erityisiä vaikeuksia tuotti päättää, minkä albumin joutuisi rankkaamaan ulos listalta. Kotimaisella listalla oli tilanne vähän päinvastainen. Kotimaisten lista täyttyi helposti ensimmäisten viiden levyn osalta, mutta sen jälkeen monen albumin kohdalla joutui tarkemmin, haluaisinko sittenkään tituleerata tätä albumi yhdeksi vuoden parhaista. Erottuuko albumi tarpeeksi muiden joukosta, jotta nostaisin sen erikseen jalustalle?

Täytyy vielä sekin todeta, että tänä vuonna olen ollut hirvittävän huono musadiggari. Pääasiassa olen ollut äärimmäisen skeptinen useita, erityisesti suurten tekijöiden, levytyksiä kohtaan. Näistä mainitakseni Kanye West, The National ja Vampire Weekend nyt ainakin. Yhtäkään mainituista en kuunnellut viikon, kuukauden tai edes kahden kuukauden sisällä julkaisusta, vaan ensikosketukset jokaiseen albumeista taisi saada ensikuuntelunsa vasta marraskuussa. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut ajatus. Sittemmin kukin esimerkeistä nousi tälläkin listauksella erinomaisille sijoituksille.

Tarkoitus oli tehdä samaan listaukseen molemmat top-listat, mutta pelkästään ulkomaisten levyjen listauksessa kului niin paljon aikaa, että kotimaisen listan tekeminen siirtynee väkisin viikonlopulle.

Ulkomaiset TOP 6:
6. Arctic Monkeys - AM

Arctic Monkeys jatkaa sarjaani levyistä, jotka kuuntelin ensimmäistä kertaa vasta parisen viikkoa sitten. Tavallaan pidin ja pidän sinkkulohkaisusta Do I Wanna Know?, mutta tavallaan alusta asti vihasin ja vihaan sitä vieläkin. Kappaleessa on mahtava koukku, melodiat ja kokonaisuudessaan oikeasti todella hieno kappale, mutta luoja miten joka kerta turhaudun siihen äärettömään hitaasti ja vaivaalloisesti suossa rämpivään poljentoon. Mutta toisaalta sekin sopii äärimmäisen hyvin itse kappaleeseen. Kuten voi huomata, kyseinen sinkku herättää hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Ei, ei huolta. En ymmärrä itsekkään täysin mitä tarkoitan. Palatakseni takaisin levyn pariin, niin R U Mine? -kappaleella sitten vihdoin jysähtää. Tiedä sitten onko tarkoituksellista, että raskaasti tallustavan aloituksen jälkeen AM vähän kuin herätelläkseen kuuntelijan potkaisee nivusille ja sellaisella asenteella, ettei voi enää vastustaa. Tästä päästäänkin erinomaisella aasinsillalla siihen miksi AM vielä viime hetkillä syrjäytti Vampire Weekendin uuden albumin listalta kokonaan ulos. AM:lla musiikki on soitettu sellaisella intensiteetillä, sillä tietyllä "rock-asenteella", ettei Vampire Weekend kestänyt enää vertailua. Siksi Modern City of Vampires saisi tyytyä listani 7. sijaan, jos sellainen jaettaisiin.

Suoranaisia heikkoja hetkiä ei AM:lta taida edes löytyä.


5. Arcade Fire - Reflektor

Ulkomaisten albumien listalta löytyy tasan kaksi albumia, joista olin täpinöissäni jo ennen julkaisua ja kuuntelin levyt välittömästi, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Reflektor on niistä toinen. Vuoden yksi hämmentävimpiä levyjä. Aluksi Reflektor-singlen tiukat diskobiitit saivat monet kriitikot kuolaamaan sateenkaaria ja yhtä monet repimään pelihousunsa. Afterlife sai yleisesti jo huomattavasti suopeamman vastaanoton, mutta voi pojat kuin itse järkälemäinen albumi julkaistiin. Mediaa seuratessani tuntui, ettei kukaan oikein osannut sanoa, mitä levystä pitäisi ajatella. Reflektor on äärimmäisen kunnianhimoinen albumi, joka samalla aiheuttaa sen äärimmäisen hämmentävyyden. Levyllä on äärimmäisen kovia ja täyden kympin arvoisia kappaleita, mutta niiden vastapainoksi levylle on yhtyeen itsekontrollin pettämisen seurauksena lipsahtanut muutama mitäänsanomattomuus. Vaikka levyn on kuunnellut lukuisia kertoja niin yhdellä istumalla kuin pätkissä ja takaperin sekä ylösalaisin, on levyllä kappaleita joista ei jää oikein mitään muistikuvaa. Kappaleet jäävät tyhjänpantiksi täytemateriaaliksi, jota a) tuplalevylle ei olisi ollut tarpeen laittaa ja b) Arcade Firen sävellyskynä on terävämpi, mitä kyseiset kappaleet antavat ymmärtää. Toisella levyllä ote kuitenkin huomattavasti parantuu ja keskilevyn suvantovaihe jää jo hieman varjoon, mikä nostattaa levyn kokonaisarvoa huomattavasti.

Reflektor on oikeasti mielestäni erittäin hyvä levy kokonaisuudessaan ja se sisältää kourallisen loistavia kappaleita. Niin ja muuten, rankkaan tämän levyn korkeammalle kuin edeltäjänsä The Suburbs.


4. Deafheaven - Sunbather

Olin täysin muutu jo sillä sekunilla, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinkkujulkaisen Vertigon. Vertigo ja Deafheaven oli jotain niin erilaista kuin kaikki muu. Pitchfork-ystävällistä bläkkistä, kuten metal-puritaanit ovat Sunbatheria kutsuneet. Sunbather on yksinkertaisesti kuuntelukokemus. Se ei ole levy, jota voi analyyttisesti purkaa paloihin ja arvioida miten hyvin palaset loksahtelevat kohdalleen. Sunbather on levy, joka saa kuuntelijan tuntemaan ja kokemaan asioita. Se saa kuuntelijan kokemaan äärimmäisen pakahduttavaa oman itsensä sisältä ulospuskevaa tuskaa ja ahdistusta kesäisellä hiekkarannalla auringon hyväillessä pilvettömällä taivaalla ja varpaiden lilluessa lempeässä rantavedessä.

Sunbather on albumi, jolla sisäinen pimeys kohtaa auringonvalon. Sunbather on jotain, jota ei voi edes käsittää kuuntelematta. Ei tätä levyä voi pukea sanoiksi.



3. Kanye West - Yeezus

Tämä vuosi on omalta osaltani ollut selkeästi hyvä vuosi kokeellisemmalle musiikille. Olen huomannut kuuntelevani sitä enemmän ja huomannut vielä pitävänikin siitä. Pitäväni paljon. Yeezus lukeutuu tähän kokeellisempaan osastoon sekä yleisesti että Kanyen omaan tuotantoon verrattaessa. Pitkään jätin kuuntelematta Yeezus-levyn, mutta ensikuuntelulta jäin Kanyen viitoittamalle tielle. Levy kolahti lujaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja sai janoamaan levyä lisää ja lisää. Levyssä on omanlaistaan vaaran tunnetta. Ärhäkän ja kokeellisen soundimaailman lisäksi myös Kanye West itse on aiempaa aggressiivisempana niin kirjoittamissaan lyriikoissa kuin myös tavassaan esittää ne. Koko hullunmylly kulminoituu irtoinaiselta vaikuttavaan, mutta albumin loistavasti lopettavaan Bound 2 -kappaleeseen, jonka aikana Kanye-herra kuulostaa siltä kuin voisi jatkaa lyriikoidensa lausumista vaikka maailman tappiin asti. Siis jos siihen olisi tarve, mutta eihän jumalalla ole.




2. The National - Trouble Will Find Me

Valtaosa musiikkimedian ihmisistä tuntuu jakavan saman kokemuksen Trouble Will Find Me -albumin kanssa. Ensikuunteluilla herää pientä pettymystä, mutta kun levyn antaa ajan kanssa hautua alitajunnussa ja kypsytellä itseään, korvaa albumi kaiken vaatimansa kärsivällisyyden moninkertaisesti. Levy on tulvillaan hienoja kappaleita ja melodioita. Kokonaisuutena se on hyvin raskauttava, mutta äärimmäisen kaunis levy, joka kasvaa jokaisella kuuntelulla suurempiin sfääreihin. Fireproof ja I Need My Girl -kappaleiden kaltaiset pakahduttavan kauniit mahtipontisuutta uhkuvat balladit ovat sävellyksinä levyn, The Nationalin ja vuoden ehdotonta parhaimmistoa. Juuri kyseisistä kappaleista löydän jopa jotain Fake Empiren kaltaista melankolista ja kaunista tunnelatausta. 13 kappaleen levyltä löytyy tusina ja yksi kaunista, koskettavaa ja erinomaista kappaletta.

Välillä itsekin ihmettelen, miksen rankannut The Nationalia ykköseksi.

1. Disclosure - Settle

Vuonna 2013 julkaistu levy, josta olen ehdottomasti nauttinut eniten ja jota olen eniten kuunnellut, on ehdottomasti Settle. Lawrencen veljeksistä muodostuvan Disclosuren tuore tanssimusiikki yhdistelee huolettomasti musiikkityylejä toisiinsa ja käyttää niitä hyväksi omiin tarpeisiinsa ja visioonsa. Disclosure tekee tanssimusiikistaan täydellisesti omankuuloistaan. Kesällä julkaistu Settle olikin erittäin tervetullut uusi tulokas tanssimusiikin maailman ja erinomainen vastapaino toiselle vanhan liiton parivaljakon Daft Punkin myöskin kesällä tanssittaneelle albumille. Nuori haastaja vei tällä kertaa kirkkaasti voiton veteraanista. Menivät vielä julkaisemaan julmeton hyvän remixin Jessie Waren Running-kappaleesta, joka löytyy levyn special painoksesta.

Settle on oikeasti parasta huumetta heti elämän jälkeen. Ei lisättävää.