Satellite Stories - Campfire

Satellite Stories on aina ollut minulle kovin kaksijakoisia tunteita herättävä yhtye. Kind of hot, kind of not. Yhtyeessä eikä sen musiikissa ole mitään vikaa, mutta kansitaiteesta lähtien lähes 40 minuuttinen pastellivärien sävyinen turboahdettu indiepop-ilottelu Phrases To Break The Ice -levy on aina ollut minulle liikaa. Toisaalta kovin suurena yllätyksenä tätä en edes ole pitänyt, sillä olen aina tavallaan jopa vähän vieroksunut koko partyindie-skeneä ja Two Door Cinema Clubin kaltaisia yhtyeitä. Yksittäiset kappaleet ovat useimmiten varsin hyviä, mutta liikaa on liikaa ja kokonaista levyä kuunnellessa joutuu pelkäämään, ettei saa sydämen rytmihäiriötä "hippakompin" takoessa tahtia lähes 40 minuuttia.

I alla fall, Satellite Stories on julkaisemassa toista albumiaan Pine Trails 1. marraskuuta ja hiljattain julkaisivat kyseiseltä levykäiseltä toisen singlensä Campfiren. Keväällä julkaistusta ensimmäisestä sinkusta Scandinavian Girls en suoraan sanottuna pitänyt ollenkaan, mutta Campfirella meininki on aivan toiselta planeetalta. Tämä kappale on yksinkertaisesti loistava. Vaikka taustalla on edelleen Satellite Storiesille ominainen komppi se ei ole samalla tavalla koko kappaletta vaivalloisesti eteenpäin nykivä, vaan tällä kertaa koko biisi kulkee eteenpäin huomattavasti luontevammin kuin useimmat yhtyeen kappaleet. Scandinavian Girls jätti jälkeensä vähän "meh"-fiiliksen tulevasta levystä, mutta Campfire ehdottomasti korjaa tilanteen. Tämän kuuloista Satellite Storiesia kuuntelisin mielelläni paljon enemmänkin, mutta istutaan ja odotetaan mielenkiinnolla miltä yhtye tulevalla levyllä kuulostaa.

Toivottavasti yhtyeen hyvä noste ulkomailla, niin kuin myös koto-Suomessa, jatkuu myös tulevan levyn myötä. Kiinnostusta tuntuu ainakin olevan, sillä pomppasihan kyseessä oleva single myös Hype Machinen ykköseksi (lähde: FB).

The New Tigers - The Badger

Play-nappi painettu pohjaan ja välittömästi kuulokkeistani raikaa korviini lämpimästi syleilevät shoegaze-soundit, kun The New Tigersin kakkosalbumin avausraita Where Is It lähtee soimaan. Tässä se nyt on. Yksi henkilökohtaisesti eniten odottamiani albumeita pariin vuoteen. Debyyttisingle Pocketful of Sand ja self titled debyyttialbumi huokuivat sitä potentiaalia, joka tämän bändin soitannassa on. Vähäisestä raakilemaisuudestaan huolimatta debyyttialbumi oli julkaisuvuonnaan ehdotonta kärkikastia sinä vuonna julkaistuista levyistä ja on kerrassaan ihan saatanan hieno levy, jonka pariin mielellään palaan ja usein.

Debyyttiä itsevarmemmalta kuulostava The New Tigers julkaisi keväällä toista albumia enteilevän singlen Quicksilver, joka esitteli niillä osa-alueilla soittoaan parantaneen yhtyeen, josta se edeltävillä julkaisuillaan oli saanut kritiikkiä. Tiikerit kuulostivat nyt määrätietoisemmilta ja katse oli itsevarma katse kohdistettuna suoraan tulevaisuuteen, mutta samalla yhtye myös osoitti edelleen hallitsevansa sen kaikkein suurimman koukkunsa, joka heidän musiikkissaan on - kiireettömän viipyilevä soundi.  Lähes kahdeksanminuuttiseksi venähtänyt single ei ole sekuntiakaan liian pitkä, vaikka toisen yhtyeen neljä minuuttia kestävä kappale tuntuu jo puuduttavan pitkältä. Se on jalo taito, minkä The New Tigers ja juuri se tekee yhtyeestä niin hienon kuin se on. En usko sen olevan sattumaa, että yhtyeen kaksi parasta julkaistua kappaletta ovat myös sen tuotannon pisimpiä, ja nyt siis puhun Quicksilveristä ja Pocketful of Sandista.

Jos edellinen albumi oli kuin syksyn koleudessa jalkaan puettavat villasukat, on The Badger kasvoille puhaltava lämmin, mutta lempeä kesätuuli. Debyyttillään vielä vähän varoen huoneesi nurkassa varovasti fiilistellyt yhtye hyppää The Badgerilla soittamaan suoraan pöydällesi tuoden musiikkinsa kuuntelijan iholle ja osoittaa, ettei se nojaudu tuttuihin ja turvallisiin kaavoihin, vaan on valmis tekemään työtä musiikkinsa eteen ja parantaa omaa soundia entisestään. Se on ominaisuus, joka erottaa tusinayhtyeet timanteista.

Loistava albumi, jolla The New Tigers on varmasti jälleen korkealla, kun loppuvuodesta haetaan kuluneen vuoden parhaita kotimaisia levyjä.

Maistiaisiksi levyn kaikkein intenssiivisintä antia esittelevä Remote Control sekä levyn henkilökohtainen suosikkikappaleeni Quicksilver.

Mikael Kosmos - Maailma nauraa mukana

Paremmin näyttelijänä tunnettu Mikko Neuvonen otti taiteilijanimekseen Mikael Kosmoksen ja lähti valloittamaan suomenkielistä rock-skeneä. Varhain Mikael napattiinkin jo Bianca-Pop Musicille ja yhteistyön tuloksena syntyi debyyttisingle "Maailma nauraa mukana". Viehättävää Mikael Kosmoksen debyyttisinglessä on sen maanläheinen ja jylhä soundi, johon sopii erinomaisesti sen mielestäni jopa vähän runolliset lyriikat.

Jännä seurata mitä tulevaisuus on tuodakseen Mikael Kosmokselle. Lähtökohdat herralla ovat hyvät, sillä jo uransa alkutaipaleella hän on päässyt lämmittelemään esikuvistaan niin Tuomari Nurmiota kuin myös Kauko Röyhkä ja Narttua. Kauko Röyhkä juuri onkin tiedotteen mukaan se takapiru, joka antoi alkusysäyksen Mikko Neuvosen muusikon uralle Mikael Kosmoksena.

EDIT: Pohdin vielä myös sitä, että pohjautuukohan osa Mikael Kosmoksen viehettävyydestä myös siihen, että onko Suomen kamaralla muita jo edellä mainituista suomenkielisen rockin suurnimistä ammentavaa uuden sukupolven artistia?