18. joulukuuta 2013

Vuoden ulkomaiset levyt 2013


Kylläpäs taas tuli tuskasteltua tämän listan kanssa, kuten aina. Ulkomaisten albumien kohdalla oli selvää ylitarjontaa ja erityisiä vaikeuksia tuotti päättää, minkä albumin joutuisi rankkaamaan ulos listalta. Kotimaisella listalla oli tilanne vähän päinvastainen. Kotimaisten lista täyttyi helposti ensimmäisten viiden levyn osalta, mutta sen jälkeen monen albumin kohdalla joutui tarkemmin, haluaisinko sittenkään tituleerata tätä albumi yhdeksi vuoden parhaista. Erottuuko albumi tarpeeksi muiden joukosta, jotta nostaisin sen erikseen jalustalle?

Täytyy vielä sekin todeta, että tänä vuonna olen ollut hirvittävän huono musadiggari. Pääasiassa olen ollut äärimmäisen skeptinen useita, erityisesti suurten tekijöiden, levytyksiä kohtaan. Näistä mainitakseni Kanye West, The National ja Vampire Weekend nyt ainakin. Yhtäkään mainituista en kuunnellut viikon, kuukauden tai edes kahden kuukauden sisällä julkaisusta, vaan ensikosketukset jokaiseen albumeista taisi saada ensikuuntelunsa vasta marraskuussa. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut ajatus. Sittemmin kukin esimerkeistä nousi tälläkin listauksella erinomaisille sijoituksille.

Tarkoitus oli tehdä samaan listaukseen molemmat top-listat, mutta pelkästään ulkomaisten levyjen listauksessa kului niin paljon aikaa, että kotimaisen listan tekeminen siirtynee väkisin viikonlopulle.

Ulkomaiset TOP 6:

6. Arctic Monkeys - AM

Arctic Monkeys jatkaa sarjaani levyistä, jotka kuuntelin ensimmäistä kertaa vasta parisen viikkoa sitten. Tavallaan pidin ja pidän sinkkulohkaisusta Do I Wanna Know?, mutta tavallaan alusta asti vihasin ja vihaan sitä vieläkin. Kappaleessa on mahtava koukku, melodiat ja kokonaisuudessaan oikeasti todella hieno kappale, mutta luoja miten joka kerta turhaudun siihen äärettömään hitaasti ja vaivaalloisesti suossa rämpivään poljentoon. Mutta toisaalta sekin sopii äärimmäisen hyvin itse kappaleeseen. Kuten voi huomata, kyseinen sinkku herättää hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Ei, ei huolta. En ymmärrä itsekkään täysin mitä tarkoitan. Palatakseni takaisin levyn pariin, niin R U Mine? -kappaleella sitten vihdoin jysähtää. Tiedä sitten onko tarkoituksellista, että raskaasti tallustavan aloituksen jälkeen AM vähän kuin herätelläkseen kuuntelijan potkaisee nivusille ja sellaisella asenteella, ettei voi enää vastustaa. Tästä päästäänkin erinomaisella aasinsillalla siihen miksi AM vielä viime hetkillä syrjäytti Vampire Weekendin uuden albumin listalta kokonaan ulos. AM:lla musiikki on soitettu sellaisella intensiteetillä, sillä tietyllä "rock-asenteella", ettei Vampire Weekend kestänyt enää vertailua. Siksi Modern City of Vampires saisi tyytyä listani 7. sijaan, jos sellainen jaettaisiin.

Suoranaisia heikkoja hetkiä ei AM:lta taida edes löytyä.


5. Arcade Fire - Reflektor

Ulkomaisten albumien listalta löytyy tasan kaksi albumia, joista olin täpinöissäni jo ennen julkaisua ja kuuntelin levyt välittömästi, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Reflektor on niistä toinen. Vuoden yksi hämmentävimpiä levyjä. Aluksi Reflektor-singlen tiukat diskobiitit saivat monet kriitikot kuolaamaan sateenkaaria ja yhtä monet repimään pelihousunsa. Afterlife sai yleisesti jo huomattavasti suopeamman vastaanoton, mutta voi pojat kuin itse järkälemäinen albumi julkaistiin. Mediaa seuratessani tuntui, ettei kukaan oikein osannut sanoa, mitä levystä pitäisi ajatella. Reflektor on äärimmäisen kunnianhimoinen albumi, joka samalla aiheuttaa sen äärimmäisen hämmentävyyden. Levyllä on äärimmäisen kovia ja täyden kympin arvoisia kappaleita, mutta niiden vastapainoksi levylle on yhtyeen itsekontrollin pettämisen seurauksena lipsahtanut muutama mitäänsanomattomuus. Vaikka levyn on kuunnellut lukuisia kertoja niin yhdellä istumalla kuin pätkissä ja takaperin sekä ylösalaisin, on levyllä kappaleita joista ei jää oikein mitään muistikuvaa. Kappaleet jäävät tyhjänpantiksi täytemateriaaliksi, jota a) tuplalevylle ei olisi ollut tarpeen laittaa ja b) Arcade Firen sävellyskynä on terävämpi, mitä kyseiset kappaleet antavat ymmärtää. Toisella levyllä ote kuitenkin huomattavasti parantuu ja keskilevyn suvantovaihe jää jo hieman varjoon, mikä nostattaa levyn kokonaisarvoa huomattavasti.

Reflektor on oikeasti mielestäni erittäin hyvä levy kokonaisuudessaan ja se sisältää kourallisen loistavia kappaleita. Niin ja muuten, rankkaan tämän levyn korkeammalle kuin edeltäjänsä The Suburbs.


4. Deafheaven - Sunbather

Olin täysin muutu jo sillä sekunilla, kun kuulin ensimmäistä kertaa sinkkujulkaisen Vertigon. Vertigo ja Deafheaven oli jotain niin erilaista kuin kaikki muu. Pitchfork-ystävällistä bläkkistä, kuten metal-puritaanit ovat Sunbatheria kutsuneet. Sunbather on yksinkertaisesti kuuntelukokemus. Se ei ole levy, jota voi analyyttisesti purkaa paloihin ja arvioida miten hyvin palaset loksahtelevat kohdalleen. Sunbather on levy, joka saa kuuntelijan tuntemaan ja kokemaan asioita. Se saa kuuntelijan kokemaan äärimmäisen pakahduttavaa oman itsensä sisältä ulospuskevaa tuskaa ja ahdistusta kesäisellä hiekkarannalla auringon hyväillessä pilvettömällä taivaalla ja varpaiden lilluessa lempeässä rantavedessä.

Sunbather on albumi, jolla sisäinen pimeys kohtaa auringonvalon. Sunbather on jotain, jota ei voi edes käsittää kuuntelematta. Ei tätä levyä voi pukea sanoiksi.



3. Kanye West - Yeezus

Tämä vuosi on omalta osaltani ollut selkeästi hyvä vuosi kokeellisemmalle musiikille. Olen huomannut kuuntelevani sitä enemmän ja huomannut vielä pitävänikin siitä. Pitäväni paljon. Yeezus lukeutuu tähän kokeellisempaan osastoon sekä yleisesti että Kanyen omaan tuotantoon verrattaessa. Pitkään jätin kuuntelematta Yeezus-levyn, mutta ensikuuntelulta jäin Kanyen viitoittamalle tielle. Levy kolahti lujaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja sai janoamaan levyä lisää ja lisää. Levyssä on omanlaistaan vaaran tunnetta. Ärhäkän ja kokeellisen soundimaailman lisäksi myös Kanye West itse on aiempaa aggressiivisempana niin kirjoittamissaan lyriikoissa kuin myös tavassaan esittää ne. Koko hullunmylly kulminoituu irtoinaiselta vaikuttavaan, mutta albumin loistavasti lopettavaan Bound 2 -kappaleeseen, jonka aikana Kanye-herra kuulostaa siltä kuin voisi jatkaa lyriikoidensa lausumista vaikka maailman tappiin asti. Siis jos siihen olisi tarve, mutta eihän jumalalla ole.




2. The National - Trouble Will Find Me

Valtaosa musiikkimedian ihmisistä tuntuu jakavan saman kokemuksen Trouble Will Find Me -albumin kanssa. Ensikuunteluilla herää pientä pettymystä, mutta kun levyn antaa ajan kanssa hautua alitajunnussa ja kypsytellä itseään, korvaa albumi kaiken vaatimansa kärsivällisyyden moninkertaisesti. Levy on tulvillaan hienoja kappaleita ja melodioita. Kokonaisuutena se on hyvin raskauttava, mutta äärimmäisen kaunis levy, joka kasvaa jokaisella kuuntelulla suurempiin sfääreihin. Fireproof ja I Need My Girl -kappaleiden kaltaiset pakahduttavan kauniit mahtipontisuutta uhkuvat balladit ovat sävellyksinä levyn, The Nationalin ja vuoden ehdotonta parhaimmistoa. Juuri kyseisistä kappaleista löydän jopa jotain Fake Empiren kaltaista melankolista ja kaunista tunnelatausta. 13 kappaleen levyltä löytyy tusina ja yksi kaunista, koskettavaa ja erinomaista kappaletta.

Välillä itsekin ihmettelen, miksen rankannut The Nationalia ykköseksi.





1. Disclosure - Settle

Vuonna 2013 julkaistu levy, josta olen ehdottomasti nauttinut eniten ja jota olen eniten kuunnellut, on ehdottomasti Settle. Lawrencen veljeksistä muodostuvan Disclosuren tuore tanssimusiikki yhdistelee huolettomasti musiikkityylejä toisiinsa ja käyttää niitä hyväksi omiin tarpeisiinsa ja visioonsa. Disclosure tekee tanssimusiikistaan täydellisesti omankuuloistaan. Kesällä julkaistu Settle olikin erittäin tervetullut uusi tulokas tanssimusiikin maailman ja erinomainen vastapaino toiselle vanhan liiton parivaljakon Daft Punkin myöskin kesällä tanssittaneelle albumille. Nuori haastaja vei tällä kertaa kirkkaasti voiton veteraanista. Menivät vielä julkaisemaan julmeton hyvän remixin Jessie Waren Running-kappaleesta, joka löytyy levyn special painoksesta.

Settle on oikeasti parasta huumetta heti elämän jälkeen. Ei lisättävää.

13. joulukuuta 2013

Black Twig - Pastel Blue


Rosvo-toverukset Johannes ja Antti jo ehtivätkin nostaa Black Twigin uuden kappaleen blogeissaan esille, mutta en voi olla asettumatta taustakuoroon. Black Twig on ansainnut sen ylistyksen ja kiitoksen, jonka edellä mainituilta herroilta sai jo osakseen. Pastel Blue on kappaleena erittäin hyvä ja kappaleella soittava yhtye on aiempaakin paremassa iskussa. Olen aina ihaillut miten vaivattomalta Black Twigin soitanta heidän kappaleillaan kuulosta. Musiikissa on mukana aina sellaista hyvää fiilistä ja positiivista energiaa, että itse "positiivisuuden lähettiläs" Cheek kalpenee.

Hitto, miten mä tykkäänkään näistä tarttuvista melodioista ja kappaleen surinaosasta. En olekaan hetkeen kuunnellut yhtyeen debyyttiä. Täytyykin ottaa Paper Trees jälleen soitantaan, ettei Helmikuussa julkaistavan Heliogram-albumin odottaminen tunnu liian pitkältä ajalta.


10. joulukuuta 2013

The Hearing - George As a Boy


The Hearing ja Dorian. En ole vieläkään päässyt täysin selville, että mitä mieltä olen kyseisestä albumista. Pidänkö, enkö pidä vai jotain siltä väliltä. Musiikin ja tuotannon osalta Dorian erittäin hyvä teos, sitä ei käy kiistäminen. Siitä huolimatta omalla kohdallani albumi ei ole ainakaan vielä onnistunut hivuttautumaan ihoni alle ja päästä käsiksi mantelitumakkeeni toimintaan, eli vaikuttamaan niihin tunteisiin, jonka uskon olevan Dorian-albumin "se juttu". Herättää tunteita ja ravistella ihmistä sielun sopukoista asti. Päällisin puolin levy vaikuttaa juuri sellaiselta, jota kuvittelisin hehkuttavani maasta taivaisiin tälläkin hetkellä blogissani. Vaikka levyn puitteet ovat siinä kunnossa, että se toimisi kuin häkä, niin en vain saa kunnollista kosketusta musiikkiin. Jostain syystä levy ei ole vielä täysin auennut minulle, eikä ole vaikuttanut niin voimakkaasti, kuten se kanssabloggareihin ja kriitikoihin kirjoituksien perusteella on vaikuttanut.

Joka tapauksessa Dorianilta on nyt julkaistu kappaleesta George As a Boy -kappaleesta musiikkivideo, jossa suoritetaan erilaisia rituaaleja kohtalaisen ankeassa kerrostalomaisemassa. Dorian on ollut kauppojen hyllyillä jo jonkin aikaa ja suosittelen kuitenkin lämpimästi ottamaan levyn kuunneltavaksi. Se ei ole huono, sitä ei ole ollut tarkoitukseni sanoa. Levy ei vain iskenyt tunnekeskukseeni, niin voimakkaasti kuin olisin toivonut ja kuin odotin. Kuitenkin pitää muistaa, että näissä asioissa kokemukset ovat erittäin yksilöllisiä. Paras tapa ottaa selvää, miten albumi vaikuttaa juuri sinuun, on kuunnella se itse.

Propsit muuten Dorian Gray -viittauksesta!

9. joulukuuta 2013

The New Tigers - Secondary City


Kuten vakituiset lukijat ovat saattaneet rivien välistä lukea, turkulainen The New Tigers on todellinen lempilapseni suomalaisista yhtyeistä. Tunnen jälleen toistavani itseäni painottaessani sitä, mutta niin se vain. The New Tigers on loistava yhtye! Tikrut ovat sellaisia vanhoja hyviä ystäviä, jotka heilauttavat kättään iloisesti jo kaukaa tervehtiäkseen ja piristävät päivääsi leveällä hymyllään. Ei olekaan enää kiire mihinkään, vaan mielellään jää vaihtamaan kuulumiset. Kyllästynköhän ikinä hehkuttamaan Tikruja? Toivottavasti en.

Sympaattiset tiikerimme ovat lähteneet Britteinsaarien levykauppoja valloittamaan uudella erittäin hyvällä The Badger -albumillaan, jonka UK-julkaisu tapahtui siis tänään. Samalla yhtye julkaisi kyseiseltä albumilta löytyvästä Secondary City -kappaleesta musiikkivideon. Musiikkivideon myötä myös tietynlainen ympyrä sulkeutuu, sillä video on pääasiassa kuvattu Lontoon kaduilta, minne yhtyeen jäsenet ovat sattuneet eksymään. Niin ja ei saa unohtaa jouluvaloihin sonnustautunutta rumpalia, onhan kohta jo joulu.

30. marraskuuta 2013

Levyvinkki: Beastmilk - Climax


Olen kahdesta syystä lykännyt toistuvasti "vuoden albumit" -listaukseni tekemistä. Ensimmäinen ja suurempi syy on puhdas aikaansaamattomuus ja tuon samaisen ajan puute. Toinen syy on ollut Beastmilk ja yhtyeen Climax debyytti, joka julkaistiin 29. päivä, eli eilen. Yhtyeen ympärillä pyörivä valtava hypetys ja levyltä ennakkoon julkaistut maistiaiset herättivät oman kiinnostukseni ja nostattivat jo ennakko-odotuksia levyltä. Omaan musiikkihermooni iski erityisesti kaksi viikko sitten musiikkivideona julkaistu levyn avaava Death Reflects Us, joka mielestäni yksi koko vuoden parhaita kappaleita.

Musiikillisesti Beastmilkia voisi pitää paljolti modernisaationa 80-luvun post-punkista ja Joy Divisionin kaltaisten yhtyeiden sointi Beastmilkin taustalla suorastaan kihelmöi musiikillisia makunystyröitäni. Vielä kun mikin taakse on hankittu natiivi englannin lausuja, niin tekstien tulkintaankin syntyy luonnollista syvyyttä. Laulajan kuulaan äänen istuessa yhtyeen soundiin kuin nakutettu viimeistelee koko kauniin kokonaisuuden ja paketti on valmis.

Eihän tästä levystä tahdo lyötää edes hakemalla moitteen sijaa. Climax on niitä levyjä, joille jokaisella pitäisi olla varattuna paikka omassa levyhyllyssään. Ilman niitä levyhylly huutaa olevansa henkisesti epätasapainossa ja tyytymätön omaan sisältöönsä.



26. marraskuuta 2013

Gim Kordon - Kaupunki Tappaa Sielunsa


Maailma on karu ja julma paikka, missä mikään ei ole enää pyhää. Ei edes pikkusysterin My Little Pony, joka Gim Kordonin käsittelyssä vääntäytyy bongiksi. Ei ole helppoo.

Mut en jaksa siitä välittää. Rujous ja rosoisuus kuuluvat asiaan niin Gim Kordonin musiikissa kuin myös ylensääkin elämässä. Livenä purkkiin ja sen jälkeen eteenpäin. Miksi turhaan enää jälkikäteen kaunistella ja käsittellä? Perimmäisin pyrkimys itsensä ilmaisemiseen vain kärsii jälkikäsittelyssä ja hengentuotteen aitous osittain katoaa. Musiikki ei ole enää sitä, mitä artisti on ensisijaisesti halunnut luoda. Välillä olisikin tervettä paljastaa itsensä täysin alastomana ja kaunistelematta, kuten Gim Kordon. Näin siis metaforisesti sanottuna.

Täähän onkin sitä punk rockia



16. marraskuuta 2013

Collie Magnum - Man On a Mission


Nyt potkii lujaa, aivan järkyttävän lujaa. Yhtyeen kesällä julkaistua debyytti-EP:tä viittasin kintaalla, mutta vielä lähes uunituore Man On a Mission -single pakottaa istumaan alas ja kuuntelemaan. Ei anteeksi pyydellen tai vähän kainostellen kysyen, vaan määrätietoisesti käskyttäen. Collie Magnum tekee asian harvinaisen selväksi, ettei heidän kappaleitaan enää niin vain viitata kintaalla. Neljäminuuttinen Man on a Mission tihkuu asennetta ja määrätietoisuutta, jota erityisesti tarvitaan, jos halutaan päästä pitkälle. Oli kyse sitten ihan mistä tahansa, jos tekemisestä puuttuu asenne ja määrätietoisuus, ollaan hienovaraisesti sanottuna kusessa. Collie Magnumilla on potentiaalia vaikka mihin, siitä ei mihinkään pääse, sillä Man On a Mission on suondipuoleltaankin täyttä timanttia ja yhtye on ottanut suuria edistysaskeleita musiikkinsa suhteen sitten tuon kesäisen EP:n. On ihailtavaa, miten yhtye soittaa musiikkiaan niin suurella sydämellä ja suurella intohimolla, että se välittyy kappaleesta myös kuuntelijalle.

Toivon todella, että Collie Magnum jatkaa samaan malliin ja tekee duuninsa samanlaisella kunnianhimolla, kuten tähänkin asti. Maailma on mätä paikka, jos yhtye ei lähivuosina breikkaa läpi.

13. marraskuuta 2013

Yournalist - Prepaid


Yournalist on sellainen yhtye, jonka kappaleista olen aina halunnut pitää. Se on usein jo lähtökohta ennen kuin edes kuuntelen kappaletta, että haluan sen olevan hyvä. Niin on ollut Nigerian Girl -singlestä lähtien, joka kieltämättä onkin järisyttävän hyvä kappale. Kai Yournalisteissa ja heidän tavassaan soittaa sekä tehdä musiikkia on jotain niin puoleensavetävää, joka saa odottamaan ja toivomaan yhtyeeltä pelkkää hyvää. Onhan valtaosa Yournalistien musiikista niin sympaattisen aurinkoista ja ilakoivaa musiikkia, ettei tällaisille hyvän mielen lähettiläille kukaan pahaa toivoisikaan.

Nyt on kuitenkin tultu siihen tilanteeseen, että Yournalist on julkaisemassa ensi vuoden helmikuussa jatkoa debyyttialbumi Horror And Terrorille ja tänään yhtye on laittanut ulos ensimmäisen singlen tulevalta albumiltaan. Kyseessä oleva single on siis otsikon mukainen Prepaid. Kappale on pituudeltaan kohtalaisen lyhyt, mutta siitä huolimatta kasvaa tuona aikana loppua kohden c-osan jälkeen suuriin mittakaavoihin. Lukuun ottamatta juurikin tuota rauhallisempaa c-osaa, kappale kulkee kulkee alusta loppuun hyvin yhtyeelle tunnusomaisesti kovalla intesiteetillä eikä vauhtia.

En sanoisi kappaleen olevan haastava kuunneltavaksi, mutta ainakin omalla kohdallani se ei aivan kertalaakista kolahtanut, vaan vaati alleen parikin kuuntelua. Vasta sen jälkeen tunsin kunnolla pääseväni sisälle kappaleeseen ja sen tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan kappale on helkkarin hyvä, eikä jätä millään tavoin kylmäksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miltä helmikuussa julkaistava Plays Jazz -albumi tuleekaan kuulostamaan.

11. marraskuuta 2013

Levyvalinta: Ballet School - Boys Again


Lokakuun lopulla julkaistu Boys Again EP on kovan luokan levyvinkkaus kaikille The Cure ja Cocteau Twins faneille! Ballet School -yhtyeen solisti Rosie Blairin laulutyyli tuo voimakkaasti mieleen Elizabeth Fraserin ja erityisesti kitaramelodioista huokuu läpi The Curen soitanta. Ei sillä, etteikö yhtye musiikkiaan muutenkin ammentaisi 80-luvulta. Ballet School on vähän kuin kahden aiemmin mainitun yhtyeen jälkeläinen, 2000-luvun lapsi, joka vaalii vanhempiensa perintöä tuoden tuulahduksen heidän musiikistaan myös 2010-luvun popmusiikkiin.



Singlenäkin julkaistu Crush on mielestäni neljän kappaleen pituisen EP:n kirkkain hetki, sillä kappaleen yksinkertaisesti kiteytyy kaikki, mikä tekee Ballet Schoolin musiikista niin hienoa. Tarttuva The Curea muistuttava melodia, Elizabeth Fraseria muistuttava vokaali ja tuore tuulahdus nykypäivän popmusiikkia. Kaikki tämä kuulostaen silti täysin omalta itseltään, eikä vain heikolta takavuosien suuruuksien jäljittelijältä.

Runosuoni ei tänään tahdo sykkiä, eikä kunnon tekstiä muodostua. Noh, eipä sen niin väliä, kun musiikki tässä blogissa onkin sillä jalustalla ja parrasvaloissa. Antaa musiikin puhua puolestaan ja Ballet Schoolin valloittaa erinomaisella levyllään.

10. marraskuuta 2013

Delay Trees - Perfect Heartache


Delay Trees lohkaisi männeellä viikolla ensimmäisen singlen Perfect Heartachen yhtyeen tulevalta kolmannelta albumilta, joka tiedotteen mukaan astuu päivänvaloon heti vuodenvaihteen jälkeen. Ja mainitaan nyt tähän infopläjäykseen vielä se, että tuleva albumi tottelee nimeä Readymade.

Mitä kyseiseen singleen tulee, on se tunnelmaltaan taattua Delay Trees -laatua. Erityisesti Delay Treesin musiikissa minua viehättää kuinka yhtäaikaa tunnelma on syleilevän lämmin ja melankolinen, jopa kylmä. Musiikista välittyy omanlaisensa haikeus. Delay Treesin voisikin kuvata olevan haikean miehen Real Estate, sillä mielestäni yhtyeiden autenttisessa indie pop -tunnelmoinnissa on aina ollut jotain samanlaista. Jotain joka ainakin allekirjoittanutta viehättää. Lisäksi yleisestikin Delay Treesin musiikkissa on kiehtovaa, miten yhtyettä kuunnellessa tuntee kaiken kiireen katoavan ja mielen valtaa raukea kiireettömyys, joka esimerkiksi viimeisimmältä Doze-albumilta välittyy.

7. marraskuuta 2013

Video: The Lieblings - She Motorway


The Lieblings on yksi niistä yhtyeistä, jonka musiikki on jäänyt blogin ulkopuolelle syystä X, vaikka yhtyeeseen ensi kertaa törmätessä olenkin ajatellut, että: "hitto miten hyvää meininkiä, pitää muistaa blogata tästä". Kesän mittaa julkaistiin myös se kuuluisa peppuvideo yhtyeen It's All Gonna Fall -singlesta, joka enteili tulevaa Take Us To Your Leader -debyyttialbumia.

Alkusyksystä ulos tullut Take Us To Your Leader tuli ja meni, enkä paneudu tällä(kään) kertaa levyyn tämän syvemmin. Suosittelen kuitenkin albumia jokaiselle, joka yhtyeen singlestä tai myöhemmin tässä kirjoituksessa esiintyvästä musiikkivideosta jollain asteella tuntee pitävänsä. Yhteen virkkeeseen tiivistettynä albumi on erittäin pirteää ja hyvää fiilistä jakavaa powerpoppia, joka kuulostaa samanaikaisesti niiltä kaikilta yli kaiken rakastamiltani 90-luvun kitarabändeiltä. Voiko tästä levystä edes olla pitämättä?

Ajatus juoksee jälleen sellaista vauhtia, ettei itsekään meinaa pysyä enää perässä, mutta ei kai sillä niin väliäkään. Niin saattaa välillä käydä, kun hieman jo väsyynenä näkee hauskan musiikkivideon, laittaa kyseisen yhtyeen uusimman albumin soimaan ja ryhtyy kirjoittamaan ylös sisäisen supertietokoneen aka aivojen muodostamia hataria ajatuksen rippeitä. Tämä tilkkutäkki riittänee jo täksi kerraksi.

Alapuolelta löydät The Lieblingsin kokonaan fanien ottamista Instagram-videoista kootun musiikkivideon. Ovatko nämä nyt niitä nykypäivänä paljon peräänhuudeltuja innovatiivisia ratkaisuja?

29. lokakuuta 2013

Satellite Stories - Pine Trails


Satellite Stories on yksi niistä yhtyeistä, joka on viimeisen puolentoista vuoden aikana noussut jokaisen itseään musadiggariksi kutsuvan henkilön tarkkailulistalle. Yhtyeen raikas ja tanssittava indiepop ei ole jäänyt huomaamatta Suomessa eikä kotimaan rajojen ulkopuolellakaan. Viime syksynä julkaistulla Phrases to Break the Ice -debyyttialbumilla soittava yhtye oli kuitenkin vielä nuori ja turhan yli-innokas kokoonpano, joka ei vielä onnistunut kohdistamaan sisältämäänsä potentiaaliaan oikein. Vuosi sitten jäin vielä kaipaamaan astetta kypsempää, monipuolisempaa ja tarkemmin harkitsevaa yhtyettä. Yhtyettä, joka soittaisi vuoden päästää Pine Trails -albumilla.

Ensi tahdit albumille potkaisee singlenäkin julkaistu Campfire, joka on edelleenkin mielestäni suorastaan järjettömän kova ralli ja lukeutuu yhdeksi levyn parhaista kappaleista. Timanttisesta aloituksestaan huolimatta Pine Trailsin kiinnostavuus ei suinkaan lähde laskuun, vaan ote ja hyvä syke säilyy läpi koko albumin, kun Satellite Stories sylkee liukuhihnalta toinen toistaan tanssittavampia ja tarttuvampia indiepop-kappaleita. Satellite Storiesin ehdoton vahvuus heidän musiikissaan ovat aina olleet hävyttömän tiukat melodiat ja vasta Pine Trails -albumilla ymmärsin miten laadukkaita ja melodisesti koukuttavia kappaleita yhtyeellä onkaan kautta linjan. 10 kappaleen albumilta pystyisi irroittamaan puoli tusinaa kappaleita, jotka kuulostavat jokainen kansainvälisiltä suuren luokan indiepop-hiteiltä. Se, joka väittää vastaan on joko typerys tai kuuro. Kyynisimmänkään kriitikon ei käy kieltäminen, että Satellite Stories on erinomainen omassa lajissaan ja ainakin Suomen kamaralla painii täysin omassa sarjassaan.

Edeltävällä albumilla itseään toistanut yhtye on kehittynyt valtavasti ja ottanut suorastaan jättiläisen askelia eteenpäin debyyttialbuminsa jälkeen. Työsarkaa yhtyeellä kuitenkin vielä on monipuolisuuden kanssa, mutta esimerkiksi yksi koko albumin kohokohdista oleva Lights Go Low synasoundeineen on mielestäni jo seuraava askel oikeaan suuntaan. Albumina Pine Trails on erittäin hyvä kokonaisuus, joka soi edeltäjäänsä monipuolisemmin ja tuo myös entistä selkeämmin yhtyeen vahvuudet esiin. Se on kattava ja hyvin rakennettu kokonaisuus, jonka pariin on helppo palata.



Levyostoksille pääsee oheisen linkin kautta (julkaisupvm 1.11): http://snip.ftpromo.net/pinetrailsitunes ja yhtyeen erittäin usein kehutuksi kuulemani live-esiintymisen voi käydä katsastamassa seuraavasti:
01.11. Tivoli, Rovaniemi
02.11. Teatria, Oulu
08.11. Le Bonk, Helsinki
09.11. Bar 15, Seinäjoki
14.11. Henry’s Pub, Kuopio
15.11. Lutakko, Jyväskylä
21.11. Yo-talo, Tampere
22.11. Klubi, Turku

22. lokakuuta 2013

Arcade Fire - Afterlife


"Afterlife, oh my god, what an awful word"

Näillä sanoin alkaa Afterlife, Reflektor albumin tuorein single, joka rämpii monimutkaisissa parisuhdekoukeroissa epätoivon partaalla seisovan pariskunnan jammaillessa diskobiitin tahtiin ja pohtien "Can we work it out?" Vai huudetaanko vain toisillemme, kunnes asiat ovat taas kohdallaan. Kappale pitää sisällään paljon hienoja lyriikoita joista ehdottomasti suosikkini on useampaankin kertaan toistuva: "When love is gone, Where did it go? And where do we go?" Mielestäni näihin sanoihin kiteytyy koko Afterlife -kappaleen ydin. Epätoivoinen tunne tulevasta, kun yhdessäkään ei ole hyvä olla, mutta irtikään ei osaa päästää, koska pelkää mitä tulevan pitää.

Soundillisesti Afterlife on erinomainen jatkumo Reflektorille, sillä diskofiilistely tuntuu istuvan erittäin hyvin Arcade Firen musiikkiin, eikä kappaleiden venyminen useampaankaan minuuttiin tunnu yhtään menoa häiritsevän. Yhtyeellä on hyvä tatsi musiikissaan ja kappale vain vie mukaanan. Itse en ainakaan missään vaiheessa ole kokenut edellistä lähes 8-minuuttista singleä ollenkaan liian pitkäksi, sillä pituudestaan huolimatta ote pysyy koko ajan tiukasti yhtyeellä.

Reflektor on ehdottomasti henkilökohtaisesti tämän vuoden eniten odottamani albumi ja kuumeisesti odotan sitä hetkeä, kun saan laittaa albumin pyörimään soittimeeni. Olen halunnut säästää mahdollisimman ison osan albumia itse levyn kuunteluun ja siksi en olekaan kuunnellut kuin nämä kaksi julkaistua studiosingleä, vaikka pitkä pätkä levyä löytyisikin live-vetoina. Haluan pitää jännitystä yllä ja antaa albumin yllättää sillä mitä se sisällään pitää.

Upote ei sitten toimi Vevon takia, mutta se ohjaa suoraan Youtubeen, josta voit kappaleen kuunnella.



Niin ja joo, mainitaan tähän loppuun vielä se, että vaikka minut Reflektor-singlen aikoihin jonkin väärinymmärryksen myötä liitettiin johonkin Arcade Firen vastaiseen äärioikeistosiipeen, niin tämä ei pidä paikkaansa. Rakastan Arcade Firea ja jokaista sen albumia, erityisesti Funeral on kallein lempilapseni koko levyhyllyssä, joka on ehdottomasti all-time suosikkini ja eniten kuuntelemani albumi. Kyllä, olen fanipoika.

10. lokakuuta 2013

Stache - Common Wealth


Minulla on usein tapana olla "tyylikkäästi myöhässä" ja tällä kertaa minun on kerta kaikkiaan pakko tuoda ärsyttävä tapani myös blogini puolelle. Haluan välttämättä nostaa uudelleen pinnalle kuukausi sitten julkaistun Stachen Common Wealth -kappaleen, vaikka yhtye on jo tällä välin ehtinyt julkaista tuoreempaakin materiaalia tulevalta debyytiltään. Mutta miksi ihmeessä? Kaikessa yksinkertaisuudessaan syy on se, että kappale on kaikessa komeudessaan niin erinomainen, että olisi lähestulkoon häpeäksi jättää se blogini ulkopuolelle. Stache vetää kappaleensa sellaisella fiiliksellä, ettei voi muuta kuin antaa musiikin viedä mukanaan ja nauttia kyydistä. Common Wealth on saumaton kokonaisuus, joka yksinkertaisesti toimii.

Musabloggaamisen yksi hienoimpia asioita on oikeasti tämänkaltaiset hetket, kun törmää kappaleeseen, jossa palaset vain loksahtelevat oikeille kohdilleen. Kappale kolahtaa heti ensimmäisellä kuuntelulla ja jälkeen jää vain sellainen wau-reaktio. Silloin painetaan replayta ja naatiskellaan.

25. syyskuuta 2013

The Stillwalkers - Bruises


Olen aina sanonut, että kitaravetoista ja tummanpuhuvaa indierockia ei ole ikinä olemassa liikaa. Näin ollen myös turkulainen The Stillwalkers lunastaa oman matkalippunsa henkilökohtaiseen arkkiini seuraavan vedenpaisumuksen sattuessa. Bruises on suoraviivainen, mutta koukuttava kappale, joka kuulostaa heti ensimmäisellä kuuntelulla hyvällä tavalla tuttavalliselta. Kappale on vähän kuin iloinen jälleennäkeminen vanhan tutun kanssa jostain kaukaa menneisyydestä. Tarkalleen ottaen noin vuosikymmenen tai kahden, sillä Bruises on raikas tuulahdus 90- ja 2000-luvun alun kitaravetoisesta indierockista. Itseäni erityisesti viehättää kappaleen melodiavetoisuus sekä se, miten kompakti paketti se loppujen lopuksi on. Kappale tavallaan tukee itse itseään muodostaen saumattoman ja erittäin hyvin toimivan kokonaisuuden. Ja mainitaan nyt vielä, että laulajan ääni kirsikkana kakun päällä tämänkaltaisessa musiikissa.

Bruises enteilee loppuvuodesta julkaistavaa yhtyeen debyyttialbumia. Jos kiinnostuksesi heräsi, käy ihmeessä kuuntelemassa Soundcloudista myös yhtyeen alkuvuodesta julkaistu Everytune EP. Minun mielenkiintoni The Stillwalkers on joka tapauksessa herättänyt ja suurella mielenkiinnolla tuota tulevaa debyyttiä odotan. Jos Bruisesin kaltainen meno levyllä jatkuu ja Everytune EP:stä on otettu askelia eteenpäin, voisin jopa povata, että tästä yhtyeessä yhtyeessä ja sen debyytissä voisi olla sitä jotain. Katsellaan ja odotellaan.

23. syyskuuta 2013

The Racer - Settle


Jeah, kirjoitukset ovat vihdoin ja toivottavasti myös onnellisesti ohi ja kuten vähän jo aiemmin lupailinkin, on myös aika aktivoitua blogin parissa.

Ensi töikseni haluan esitellä rapakon takaa tulevan The Racer -yhtyeen, jotka eivät hekään ole keksineet pyörää uudelleen, mutta osaavat käyttää erinomaista keksintöä esimerkillisesti. Yhtyeen Settle kappaleessa on läsnä kaikki vanhat ja tutut elementit, jotka voit kuulla lähes jokaisessa viime vuosien suurissa indie-/alternative rock -hiteissä. Kappale lähtee minimalistisesta pianointrosta ja kasvaa kohti mahtipontista ja tummasävyisten kitaramelodioiden sävyttämää kertosäettä, jossa määrätietoisesti vakuuttaa, ettei ole jäämässä aloilleen, vaikka kaikki muut tätä häneltä haluaisivat. Suuria soundeja, suuria linjoja ja suuria tunteita.

Kappaleena Settle ei tarjoa käytännössä mitään muuta uutta kuin yhtyeen, joka osaa koota vanhoista palasista uuden teoksen ja kuulostaa vuosia kiertäneeltä stadion-luokan kokoiselta alternative-pumpulta. Kappale suoraan ohjekirjan kohdasta "kuinka tehdä alternative rock -hittikappale". Kaikessa yksinkertaisuudessaan kappale on sisäistettävissä heti ensikuuntelulla ja sen jälkeen onkin makukysymys, että pitääkö kappaleesta vai ei. Henkilökohtaisesti pidän.

7. syyskuuta 2013

Satellite Stories - Campfire


Satellite Stories on aina ollut minulle kovin kaksijakoisia tunteita herättävä yhtye. Kind of hot, kind of not. Yhtyeessä eikä sen musiikissa ole mitään vikaa, mutta kansitaiteesta lähtien lähes 40 minuuttinen pastellivärien sävyinen turboahdettu indiepop-ilottelu Phrases To Break The Ice -levy on aina ollut minulle liikaa. Toisaalta kovin suurena yllätyksenä tätä en edes ole pitänyt, sillä olen aina tavallaan jopa vähän vieroksunut koko partyindie-skeneä ja Two Door Cinema Clubin kaltaisia yhtyeitä. Yksittäiset kappaleet ovat useimmiten varsin hyviä, mutta liikaa on liikaa ja kokonaista levyä kuunnellessa joutuu pelkäämään, ettei saa sydämen rytmihäiriötä "hippakompin" takoessa tahtia lähes 40 minuuttia.

I alla fall, Satellite Stories on julkaisemassa toista albumiaan Pine Trails 1. marraskuuta ja hiljattain julkaisivat kyseiseltä levykäiseltä toisen singlensä Campfiren. Keväällä julkaistusta ensimmäisestä sinkusta Scandinavian Girls en suoraan sanottuna pitänyt ollenkaan, mutta Campfirella meininki on aivan toiselta planeetalta. Tämä kappale on yksinkertaisesti loistava. Vaikka taustalla on edelleen Satellite Storiesille ominainen komppi se ei ole samalla tavalla koko kappaletta vaivalloisesti eteenpäin nykivä, vaan tällä kertaa koko biisi kulkee eteenpäin huomattavasti luontevammin kuin useimmat yhtyeen kappaleet. Scandinavian Girls jätti jälkeensä vähän "meh"-fiiliksen tulevasta levystä, mutta Campfire ehdottomasti korjaa tilanteen. Tämän kuuloista Satellite Storiesia kuuntelisin mielelläni paljon enemmänkin, mutta istutaan ja odotetaan mielenkiinnolla miltä yhtye tulevalla levyllä kuulostaa.

Toivottavasti yhtyeen hyvä noste ulkomailla, niin kuin myös koto-Suomessa, jatkuu myös tulevan levyn myötä. Kiinnostusta tuntuu ainakin olevan, sillä pomppasihan kyseessä oleva single myös Hype Machinen ykköseksi (lähde: FB).

1. syyskuuta 2013

The New Tigers - The Badger



Play-nappi painettu pohjaan ja välittömästi kuulokkeistani raikaa korviini lämpimästi syleilevät shoegaze-soundit, kun The New Tigersin kakkosalbumin avausraita Where Is It lähtee soimaan. Tässä se nyt on. Yksi henkilökohtaisesti eniten odottamiani albumeita pariin vuoteen. Debyyttisingle Pocketful of Sand ja self titled debyyttialbumi huokuivat sitä potentiaalia, joka tämän bändin soitannassa on. Vähäisestä raakilemaisuudestaan huolimatta debyyttialbumi oli julkaisuvuonnaan ehdotonta kärkikastia sinä vuonna julkaistuista levyistä ja on kerrassaan ihan saatanan hieno levy, jonka pariin mielellään palaan ja usein.

Debyyttiä itsevarmemmalta kuulostava The New Tigers julkaisi keväällä toista albumia enteilevän singlen Quicksilver, joka esitteli niillä osa-alueilla soittoaan parantaneen yhtyeen, josta se edeltävillä julkaisuillaan oli saanut kritiikkiä. Tiikerit kuulostivat nyt määrätietoisemmilta ja katse oli itsevarma katse kohdistettuna suoraan tulevaisuuteen, mutta samalla yhtye myös osoitti edelleen hallitsevansa sen kaikkein suurimman koukkunsa, joka heidän musiikkissaan on - kiireettömän viipyilevä soundi.  Lähes kahdeksanminuuttiseksi venähtänyt single ei ole sekuntiakaan liian pitkä, vaikka toisen yhtyeen neljä minuuttia kestävä kappale tuntuu jo puuduttavan pitkältä. Se on jalo taito, minkä The New Tigers ja juuri se tekee yhtyeestä niin hienon kuin se on. En usko sen olevan sattumaa, että yhtyeen kaksi parasta julkaistua kappaletta ovat myös sen tuotannon pisimpiä, ja nyt siis puhun Quicksilveristä ja Pocketful of Sandista.

Jos edellinen albumi oli kuin syksyn koleudessa jalkaan puettavat villasukat, on The Badger kasvoille puhaltava lämmin, mutta lempeä kesätuuli. Debyyttillään vielä vähän varoen huoneesi nurkassa varovasti fiilistellyt yhtye hyppää The Badgerilla soittamaan suoraan pöydällesi tuoden musiikkinsa kuuntelijan iholle ja osoittaa, ettei se nojaudu tuttuihin ja turvallisiin kaavoihin, vaan on valmis tekemään työtä musiikkinsa eteen ja parantaa omaa soundia entisestään. Se on ominaisuus, joka erottaa tusinayhtyeet timanteista.

Loistava albumi, jolla The New Tigers on varmasti jälleen korkealla, kun loppuvuodesta haetaan kuluneen vuoden parhaita kotimaisia levyjä.

Maistiaisiksi levyn kaikkein intenssiivisintä antia esittelevä Remote Control sekä levyn henkilökohtainen suosikkikappaleeni Quicksilver.




22. heinäkuuta 2013

Mikael Kosmos - Maailma nauraa mukana


Paremmin näyttelijänä tunnettu Mikko Neuvonen otti taiteilijanimekseen Mikael Kosmoksen ja lähti valloittamaan suomenkielistä rock-skeneä. Varhain Mikael napattiinkin jo Bianca-Pop Musicille ja yhteistyön tuloksena syntyi debyyttisingle "Maailma nauraa mukana". Viehättävää Mikael Kosmoksen debyyttisinglessä on sen maanläheinen ja jylhä soundi, johon sopii erinomaisesti sen mielestäni jopa vähän runolliset lyriikat.

Jännä seurata mitä tulevaisuus on tuodakseen Mikael Kosmokselle. Lähtökohdat herralla ovat hyvät, sillä jo uransa alkutaipaleella hän on päässyt lämmittelemään esikuvistaan niin Tuomari Nurmiota kuin myös Kauko Röyhkä ja Narttua. Kauko Röyhkä juuri onkin tiedotteen mukaan se takapiru, joka antoi alkusysäyksen Mikko Neuvosen muusikon uralle Mikael Kosmoksena.

EDIT: Pohdin vielä myös sitä, että pohjautuukohan osa Mikael Kosmoksen viehettävyydestä myös siihen, että onko Suomen kamaralla muita jo edellä mainituista suomenkielisen rockin suurnimistä ammentavaa uuden sukupolven artistia?

20. kesäkuuta 2013

Aves - Sunkissed


On juhannusyö. Aurinko laskee horisonttiin ja värjää peilityynen järvenpinnan kauniin punaiseksi. Istut laiturinnokassa uittaen jalkojasi lämpimässä vedessä ja kainalossasi on juuri hän. Mieleesi hiipi sävelmä, joka sillä hetkellä hellii sinua jokaisella iskullaan kuin taivaankannen värjäävä aurinko. Kehosi läpi kulkee lämmin virtaus ja olet onnellinen. Haluaisit sen hetken kestävän ikuisesti. Kappale, joka päässäsi soi on Sunkissed.


Aves - Sunkissed from Stereotype Helsinki on Vimeo.

15. kesäkuuta 2013

CHVRCHES - Gun


Skottiyhtye CHVRCHES voitti ykköspalkinnon Markun "Vuoden ärsyttävin nimi" -kilpailussa, mutta yhtye nousi viime vuoden puolella tehdyllä BBC:n listauksella viidennelle sijalle Britteinsaarien lupaavimmista uusista tulokkaista. Eikä syyttä, sillä CHVRCHES:lla on selvä resepti, jolla yhtye tuottaa hittikappaletta toisensa perään. Singlebiisi Gun on mielestäni yhtyeen tähän astisen tuotannon ehdottomasti paras kappale. Kappale on energinen electro-pop fiilistely, joka kestää kulutusta vaikka kuuntelukertojen määrä kasvaa kasvamistaan.

CHVRCHES julkaisi juuri hiljattain Gun kappaleestaan tyylikkään musiikkivideon ja samalla paljasti tulevan The Bones of What You Believe -debyyttialbumin julkaisuajankohdaksi 24. päivä Syyskuuta. Muistakaa merkata päivä kalenteriinne!

14. kesäkuuta 2013

Smallpools - Dreaming


Nyt on sen verran pirteetä ja energistä indiepoppia, että oksat pois! Amerikkalainen Smallpools soundaa hyvin paljonkin Passion Pitille, mutta yhtye vetää Dreaming-kappaleensa sellaisella sykkeellä, että siinä jää Passion Pit kirkkaasti kakkoseksi. Oikeastaan tarkemmin ajatellen Smallpools muistuttaa myös etäältä jopa Two Door Cinema Clubilta tai lähinnä siltä, miltä kuvittelisin kahden edellämainitun referencen eli Passion Pitin ja Two Door Cinema Clubin kombinaation kuulostavan. Kappale on alusta loppuun todella railakas indiepop-ilotulitus, jonka yltiökesäiseen ja aurinkoiseen fiilikseen ei voi olla tykästymättä. Kappaletta kuunnellessa melkein hengästyy, mutta silti sen loputtua on painettava soimaan uudelleen, sillä kaiken lisäksi kappale on vielä tarttuva kuin mikä!

Radiohemmot hei! Ottakaa koppi, sillä Dreaming potkii ja todella lujaa.

Flow 2013


Sydänverellä kirjoitan tätä tekstiä koskien Flow-festivaalia, sillä vaikka itse niin kovin haluaisinkin en itse pääse paikanpäälle. Yksi festari sinne tai tänne voisi joku ajatella, mutta tämänvuotinen Flow. Voi pojat mikä kattaus! Avajaiskonsertista löytyy The Knife ja itse festarikattauksesta löytyy Kendrick Lamaria, My Bloody Valentinea, Nick Cave yhtyeineen ja vaikka mitä toinen toistaan kovempia ulkomaalaisakteja, mutta myös niiden lisäksi kotimaisen kentän kuumimmat tuoreet yhtyeet. Suuri vääryys, etten itse pääse osallistumaan näille kekkereille. Jos itselläsi on hinku Flowiin, muttet vielä ole itsellesi lippuja hankinnut, niin käypäs osallistumassa PokerListingsin arvontaan, josta voit itsellesi ja kaverillesi kolmen päivän liput festareille. (Linkki: http://www.pokerlistings.fi/arvonta-voita-kaksi-3pv-n-lippua-flow-festivaaleille-87243)

Jos kävisi niin, että onni juuri sinua tällä kertaa potkaisisi, niin ajattelin vähän käydä seuraavaksi läpi Flow-ohjelmaa ja poimia sieltä omasta mielestäni mielenkiintoisimmat esiintyjät, jotka itse haluaisin nähdä.

Perjantai: Itse asiassa perjantain ohjelmassa ei minun mielestäni ole niin kovia nimiä kuin lauantaina ja sunnuntaina. Pääesiintyjistä kävisin itse todennäköisimmin katsastamassa jenkkiräppäri Kendrick Lamarin, jonka oma tuotanto ei ole oikein vielä kolahtanut, mutta feat. suoritukset muiden kappaleissa ovat olleet oikein positiivista kuunneltavaa. Lamarin lisäksi kävisin kuuntelemassa Cat Powerin silkasta mielenkiinnosta, vaikka ei kyseisenkään artistin tuotanto ole ainakaan vielä kovinkaan syvää jälkeä minuun tehnyt. Kriitikkoihin kylläkin edellinen Sun-albumi tuntui uppoavan. Mutta pääesiintyjien takana odottaa sitten mielenkiinoinen suomalaisviisikko nimittäin Rubik, K-X-P, Satellite Stories ja The Lieblings sekä Minä ja Ville Ahonen. Kolme ensimmäistä ovat suuria suomalaisia vientitoivoja, The Lieblings on uunituore, mutta hyvin potentiaalinen ja paljon innostuneita puheita herättänyt powerpop-yhtye ja Minä ja Ville Ahonen kotimaisen kentän mielestäni yksi herkullisimpia suomenkielesiä indie-yhtyeitä, sillä ainakin heidän uusin albumi Mia on erittäin hyvä.

Lauantai: Jos perjantain ohjelma ei ollut mielestäni se kaikkein herkullisin, niin korjaa asian oikein huolella. Must see -leiman löisin ehdottomasti Nick Cave & The Bad Seedsille, joka siirsi esityksensä perjantaista lauantaille, My Bloody Valentinelle ja Beach Houselle. Näiden lisäksi Azealia Banks on myös ehdottomasti maininnan arvoinen uuden sarjan naisräppäri. Ensimmäisenä mainittu kolmikko tuskin paljoakaan esittelyjä kaipaa, sillä kyse on ainakin mielestäni jo sen verran suurista nimistä musiikin saralla. Erityisesti My Bloody Valentine on yhtye, jonka missaaminen minua suuresti harmittaa. Jonkinasteiseksi yhtyeen faniksi, kun itseni miellän. Noh, eipä itku auta markkinoilla, vaan täytyy tyytyä fiilistelemään MBV tuoretta ja huikeaa 22 vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyttä albumia.

Sunnuntai: Sunnuntain ehkä suurinta huomiota herättänyt esiintyjä on Kraftwerk 3D Show, joka on varmasti näkemisen arvoinen show kaikkine visualisointeineen, mutta omasta musiikkimaustani kun Kraftwerk ampuu jonkin verran ohi, niin en suoraan sanottuna koe tätä esitystä suureksikaan menetykseksi. Huomattavasti mielenkiintoisempina esiintyjinä pidän Bat For Lashesia, Grimesia ja erityisesti post-rock yhtyettä Godspeed You! Black Emperor. En edes tiedä mikä siinä Godspeedissä minua niin kovin viehättää, kun kyseistä yhtyettä lukuunottamatta en ole ikinä kovinkaan hyvin lämmennyt post-rockille. Tässä yhtyeessä on kuitenkin jotain mystistä ja hämärää, joka tekee yhtyeestä niin vastustamattoman. Lisäksi viime kesänä paljon radiosoittoakin kappaleellaan Little Talks kerännyt Of Monsters And Menin indie poppia ja folkia yhdistelevä musiikki toimii varmasti myös livenäkin paremmin kuin hyvin.

8. kesäkuuta 2013

Faux - Hold This Thought While I Lose My Head


Ihan ensimmäisenä tästä levystä puhuttaessa on aivan pakko heittää kreditit kansitaiteen tekijälle. Jumaleissöni on meinaan komea kuva! Levyn voisi ostaa pelkästään sen ulkonäön vuoksi ja ripustaa seinälle ihasteltavaksi.

Eihän Hold This Thought While I Lose My Head pelkkää silmänruokaa ole, sillä bändi on onnistunut pyöräyttämään oikein pätevän esikoisalbumin. Ennen kaikkea albumi on erittäin helposti lähestyttävä, kunhan ensin selviää levyn nimestä sekä kannesta, eikä se vaadi lukuisia kuuntelukertoja kolahtaakseen. Fauxin debyytti lukeutuu siihen levyjen sarjaan, jotka osuvat ja uppoavat heti kertalaakista, jos ovat upotakseen.

Soundillisesti musiikki debyyttialbumilla on kitara etunenässä eteenpäin puskevaa alternative rockia, joka muistuttaa välillä melko vahvastikin Green Dayn kaltaista valtavirta punkrockia, mutta nykyaikaisemmalla indiesoundilla maustettuna. Yhtyeen suoravetoinen tyyli ei kuitenkaan estä sitä etteikö hetkeksi voisi seisahtua paikkallensa maalaamaan maisemaa Wrong Stops & Politics kaltaisella kappaleella, joka onkin noussut levyltä yhdeksi suosikkikappaleistani.

Albumikokonaisuuden yhtenäisyys on ajoittain kuitenkin turhan pitkälle vietyä. Levy tuntuu välillä sortuvan lievään tasapaksuuteen, kun kappale kappaleen perään kierrättää turhankin tarkasti samaa kaavaa. Esimerkiki aloitusraita Arrows ja keskivaiheilla soiva Sweet Nothings kierrättävät samaa kaavaa lähes raivostuttavasti. Huvittavaa kyllä, että kyseiset kaksi kappaletta ovat kuitenkin koko albumin hittipotentiaalisimmat kappaleet.

Vaikka lievää kaavoihin kangistumista onkin levyllä havaittavissa täytyy todeta, että onneksi tämä kaava toimii Fauxin musiikissa erittäin hyvin, eikä kappaleiden samankaltaisuus nouse häiritsevään rooliin albumikokonaisuudessa. Toisaalta tietyt kappaleet erottuvat myös albumilta loistavasti edukseen niiden erilaisuutensa ansiosta. Tälläisiä ovat Dinosaur Jr. -fiiliksiä herättelevä 90-luvun kitaraindielle kumartava Shining Again, aiemmin jo mainitsemani Wrong Stops & Politics ja loppupuoliskon I'm Not What You Need.

Täysin puskista tullut Faux on onnistunut väsäämään debyyttialbumistaan tiiviin ja yhtenäisen paketin, jonka pariin palaa mielellään useitakin kertoja. Hold This Thought While I Lose My Head on joka tapauksessa albumi, josta yhtye voi olla ylpeä.

Upotteeksi valitsin suosikkikappaleeni Shining Again, jonka 90-lukuinen indie-rock fiilis erityisesti viehätti minua. Albumin kokonaiskuvasta kappale ei tosin kerro paljoakaan, mutta onneksi koko levy on kuunneltavissa SPOTIFYSSA.

6. kesäkuuta 2013

Rubik - Fake Music Mixtape

music by rubik, design by rairai & noora isoeskeli
Just nyt on ihan kamala kiire, joten ihan nopeasti tulin vain sanomaan, että Rubik julkaisi täysin puskista uutta matskua. Linkin takaa voit ladata sen itsellesi. Ole hyvä! http://www.rubikband.net/


31. toukokuuta 2013

Streak and The Raven - Ahora the Tipsy Queen [Video]



Tyhmä minä, tyhmä. Istuin koko kevään Streak and the Ravenin helmikuussa julkaistun debyyttialbumin Love & War päällä ja nyt tivaan itseltäni "miksi, oi miksi?" Suuret kiitokset juuri julkaistulle albumin avausraidan musiikkivideolle, joka avasi silmäni sekä korvani asianomaiselle levylle. Olisi ollut todellinen sääli, jos olisin vielä ties miten pitkään jättänyt Love & Warin kuuntelematta.

Ahora the Tipsy Queen on siinä mielessä erittäin onnistunut avausraita koko albumille, sillä se altistaa kuuntelijan jo heti kättelyssä siihen levylle ominaiseen tunnelmaan, joka välittyy jokaisella kappaleella päätösraitaan asti. Melankolinen, tummanpuhuva ja ajoittain jopa ahdistava, mutta silti niin kaunis tunnelma. Juuri nämä teemat tulevat vahvasti esiin musiikkivideoltakin. Kuten videon mukana tulleessa saatteessakin sanotaan: "Vangitseva video herättää Streak And The Ravenin debyyttialbumin avausraidan hypnoottisen rytmin ja lyriikat henkiin." Naulan kantaan, sanon minä!

Albumi on kokonaisuudessaan sen verran tiukkaa pimeiden iltojen electropop-fiilistelymusaa, että kannattaa ottaa levy kuunteluun vielä tässä vaiheessa ennen kuin kesä ja yötön yö pilaavat tämänkin kokemuksen. Skandinaavisen sielunmaiseman musiikkiraita.

27. toukokuuta 2013

Astrid Swan - In My Own House


Astrid Swan ja Pavement olivat kumpikin vielä kaksi vuotta sitten minulle täysin tuntemattomia. Sitten ensimmäiseksi mainittu artisti esitteli minulle tämän 90-luvun rock-helmen ja tehdessään itsestään vähintääkin mielenkiintoa herättävän suomalaisaktin. Oli muuten samalla myös kaksivuotisella taipaleellaan jo runsaasti arvostusta keränneen Soliti-levymerkin esiinmarssi!

Pavement-levynsä jälkeen Astrid Swan alkoi työstämään jälleen omaa tuotantoaan, jonka hedelmistä tässäkin kirjoituksessa on kyse. In My Own House on ensimmäinen maistiainen neitokaisen tulevalta Astrid4-albumilta, joka on tarkoitus julkaista kuluvan vuoden syksynä. Mainitaan tulevan albumin tuotannosta vielä sen verran, että se tulee olemaan täysin Astridin itse kirjoittamaa.

In My Own House on erittäin tunnelmallinen balladi, joka soljuu eteenpäin pianovetoisen melodiansa kuljettamana. Hyvin perinteikkäiseen tapaan kappale lähtee alkuun hyvinkin minimalistista äänimaailmasta kasvattaen itseään askel askeleelta kohti kappaleen päätöstä. Suoraan sanottuna sävellys on mielestäni erinomainen. Miksi turhaan enää yritän kainostella sanomasta sitä. Toivottavasti Astridin sävellyskynä säilyy yhtä terävänä koko albumin ajan ja lyö itsensä minulle läpi, kuten löi Pavementin.


3. toukokuuta 2013

Studio Killers - Jenny


Jos yhtään radiokorvaa omistan, voin luvata tämän kappaleen soivan tänä kesänä radioaalloilla niin paljon, ettei mitään rajaa. Ode To The Bouncerin mittasuhteisiin ei tällä kertaa todennäköisesti nousta, mutta lyön vaikka pääni pantiksi, että elokuussa ei ole ainuttakaan nuorta, joka ei tiedä mikä kappale on Studio Killersin Jenny. "Stereo Love" -haitariteemaa myöten kappaleelta löytyy kaikki radiohitin ainekset. Kaiken kukkuraksi kappale on vielä todella hyväkin! Kuuntele ja nauti kylmän juoman sekä rantafiiliksen kera.


EDIT: Ja kerrotaan vielä, että Studio Killersia on tulossa levyllisen verran ensi kuussa!

2. toukokuuta 2013

The Scenes - December Heat


The Scenes tuli ryminällä esiin ja ainakin minun tietoisuuteni To Fix Revolving Antlers -debyyttisinglensä myötä. Muistan kuunnelleeni kappaletta ja hämmästelleeni, että mikä ihme tämä bändi oikein on, sillä ainakin allekirjoittaneeseen kyseinen kappale teki todella suuren vaikutuksen! Kappale oli todellinen "mind blow".

Yhtye ehti julkaista debyyttialbuminsa Images of Animals Crying in Public kaikessa hiljaisuudessa jo 19. päivä viime kuuta ja viikko sitten yhtye jakoi albumilta lohkaistun singlen December Heatin Soundcloudiin. Kakkossingle esittää yhtyeestä hyvin erilaista puolta kuin To Fix Revolving Antlers, mutta jotain mihin minun on ihan pakko blogissani tarttua. Kappale nimittäin paljastaa jotain, joka vielä ensimmäisellä sinkulla jäi varjoihin piiloon, eli yhtyeen uskomattoman hyvän laulajan Konsta Koiviston. December Heatilla ei kaasutella enää samanlaista vauhtia kuin aiemmin, vaan jalka on reilusti nostettu kaasupolkimelta ja laskettu tempoa oikein kunnolla, minkä ansiosta Koiviston ääni voidaan päästää todellisiin oikeuksiinsa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun laulaja päästää äänensä kunnolla irti kitarakuljetuksien säestämänä.

Suoraan sanottuna December Heat on uskomattoman hieno kappale, joka esittelee sekä bändin että sen laulajan monipuolisuutta, kun vertailukohdaksi otetaan yhtyen aiempi sinkkulohkaisu. Näiden kahden singlejulkaisun voi debyyttialbumilta odottaa ihan mitä vaan. Se mitä luultavimmin onkin tämän taiderock-orkesterin imagoa kantavan yhtyeen tarkoitus. Hysteriaa yhtye peräänkuuluttaa ja hysteriaa se haluaa levittää.

SDL Presents '13 aka Epäonnen Soittolista [SPOTIFY]

Suuren yleisön, eli rakkaan isoveljeni, toiveesta päätin tehdä jatkoa viimevuotiselle SDL Presents 2012 -soittolistalleni. Kuten jokainen voi halutessaan todeta, "lisää kappale soittolistalle" -namiskan painaminen on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin tekstikentän avaaminen, puhumattakaan sen täyttämisestä. Soittolista täyttyy samoista rakennuspalikoista kuin edeltäjänsä, eli tänä vuonna julkaistuista pitämistäni ja mielestäni kuuntelun arvoisista kappaleista, niin ulko- kuin kotimaisista. Kotimainen puoli täyttyy huomattavasti tiuhemmin sekä monipuolisemmin, sillä ulkomaalaisten yhtyeiden osalta olen jo hyväksi toviksi jämähtynyt jonnekin 90-luvulle. Soittolista päivittyy tasaisen satunnaisesti aina silloin, kun muistan ja törmään listalle kuuluvan kappaleen.

Olkaa hyvät ja sitä rataa.



28. huhtikuuta 2013

The Kobra Kicks - Krokodil


Hassua miten joistain yhtyeistä ennen kuin ehtii edes play-nappia painaa tulee sellainen olo, että tästä minä haluan kirjoittaa blogiini. Bändistä ei tiedä etukäteen yhtään mitään muuta kuin nimen ja uuden singlen kansitaiteen sekä Soundcloudiin lisätyt genre-tagit. Ei tässä tapauksessa oikein imagostakaan voi vielä puhua. Pasilaa lainaten voisi todeta: "Se on hyvin jännä".

Mistä moinen sunnuntaiaamuinen pohdintani sai alkunsa johtuu yhtyeestä nimeltä The Kobra Kicks, jonka sivusilmällä satuin Soundcloudista bongaamaan, mutta välittömästi tuli "se tunne", että tuosta yhtyeestä voisi irrota pari hassua sanaa.

Viisihenkinen omien sanojensa mukaan yhtyeen musiikki on kitaravetoista rockia, jonka soundi juontaa juurensa aina Joy Divisioniin ja The Libertinesiin asti. We Never Stood a Chance -blogi mainitsi The Kobra Kicksin yhteydessä The Strokesin ja itse jaan tämän mielipiteen täysin hänen kanssaan. Toisaalta henkilökohtainen The Libertines tuntemukseni on rakennettu vain muutaman kappaleen varaan. Eikä itse asiasssa Interpol, jonka yhtye myös innoittajakseen mainitsee ole allekirjoittaneelle sen tutumpi yhtye.

Single Krokodil itsessään on monelta kantilta katsottuna todella tiukka kipale. Erityisesti kaltaiseeni kitararockin ystävään kappale kolahti kuin halko takaraivoon. Tarttuva kitaramelodia, tiukka kertsi ja kappaleesta välittyvä "se fiilis", niistä rakennetaan Krokodilin kaltainen tiukka kitararalli.

9. huhtikuuta 2013

Neat Neat - We Need the Rain


Tammikuussa julkaistu Olympus Mons oli ensikosketukseni Neat Neatin musiikkiin ja pakko myöntää, että olin heti ensikuulemalta täysin myyty. Siltä seisomalta lisäsin yhtyeen kaikille mahdollisille seurantalistoilleni, ettei yhtyeen seuraava kappale vahingossakaan pääsisi livahtamaan ohitseni. Tänään odotus palkittiin, kun Neat Neat julkaisi uuden sinkun We Need the Rain.

Alkufiilikset kappaleesta olivat hyvin ristiriitaiset. Odotin jotain Olympus Monsin kaltaista pankinräjäyttäjää, joka heti ensikuulemalta lyö tajun kankaalle. Vasta useampien kuuntelukertojen myötä kappale alkaa kunnolla muodostua ja se saa enemmän syvyyttä ja paranee kerta kerralta aina hienommaksi kappaleeksi. Vähitellen mieli alkaa muuttua ja käsittää miten hieno kappale We Need the Rain onkaan, vaikka ensimmäiset ajatukset kappaleesta olivatkin hyvin ristiriitaiset. Edeltäjänsä kaltainen altsurock-iloitteluhan se ei ole, mutta tämä ei tee kappaleesta yhtään vähäpätöisempää. Melkeinpä voisin väittää, että asia on päinvastoin ja We Need the Rain on ainakin allekirjoittaneen mielestä parasta Neat Neatia tähän mennessä.

Kappale ei ole sitä, mitä odotin vaan jotain vielä parempaa. We Need the Rain ja Olympus Mons, kaksi hyvin erilaista, mutta timanttista julkaisua. Näiden kahden kappaleen jälkeen suorastaan janoan Neat Neatin debyyttialbumia.


Suomen Karvapääkuninkaat 1968 - Miesten Maailma

Kuva: Miikka Pirinen

Jestas millainen nimihirviö Suomen Karvapääkuninkaat 1968 todellisuudessa onkaan. Muistan aloittaneeni edellisenkin yhtyettä käsittelevän kirjoitukseni hämmästelemällä tuota nimeä, eikä reaktio ole yhtään ajan kanssa muuttunut. Se on pitkä, omituinen ja siinä on vielä se saakelin ärsyttävä vuosilukukin mukana. Onko tämä kaikki ihan tarkoituksellista? Olisi edes "Karvakuninkaat", kuten Soundcloudissa. Toisaalta ehkä se on parempi näin, kuin joku ylenpalttisen tylsä ja geneerinen trendinimi.

Siirryttään epäoleellisuuksista bändin todelliseen antiin eli sen musiikkiin. Kuukausi sitten Soundcloudiin lisätty yhtyeen toiselta demolta löytyvä Miesten Maailma esittelee yhtyeen hittipotentiaalia parhaimmillaan. Kappale ja erityisesti sen kertosäe porautuu mieleen heti ensikuulemalta, eikä sitä helpolla tahdo enää poiskaan saada. Miesten Maailmassa viehättää suuresti sen suoraaviivainen eteenpäin puskeva suomirock-asenne. Tekstimaailma ei kuitenkaan yllä yhtä korkealle tasolle, kuten radiosoittoakin kerännessä Selkä Kohti Maailmaa -kappaleessa. Toisaalta yksinkertaisia otuksiahan me miehet olemme, joten tyhjästä on varmasti vaikea suuremmoisia lyriikoita nyhjästä.

Miesten Maailma on ehdottomasti tarttuvinta ja hittipotentiaalisinta Karviksia tähän mennessä, enkä yhtään yllättyisi, jos Karvikset tämän myötä saisivat osakseen aiempaa laajempaa radiosoitantaa. Kappale on kuitenkin niin helposti lähestyttävä ja kolahtaa varmasti jo ensikuuntelulla, jos on kolahtaakseen. Yksinkertaista ja mutkatonta niin kuin miesten maailma yleisesti onkin. Tätähän kappaleella ajetaan takaa, eikö vain?


2. huhtikuuta 2013

The New Tigers - Quicksilver


Juuri viime viikonloppuna The New Tigersin debyyttialbumia kuunnellessani mietinkin, milloinkohan tikrut julkaisevat uutta tuotantoa. Noh, ei siinä kovin kauan mennytkään, kun ensi syksyllä julkaistavaksi lupailtu yhtyeen toisen albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu Quicksilver julkaistiin.

Villasukat jalastaan riisunut The New Tigers soittaa uudella kappalellaan itsevarmemman kuuloisesti kuin aiemmin, turhaan kengänkärkiään tuijottelematta. Soundillisesti tiikerit soittavat yhtä lämpimästi ja helposti lähestyttävästi kuin aiemminkin. Surisevat kitarat, levollinen shoegaze-poljento ja The New Tigersille tuttu kesäinen fiilis tekevät yhtyeen uudesta sinkusta kerrassaan vastustamattoman. Mieli lepää, kun tiikerit maalailevat kanstitaiteen mukaisen kesäisen rantahietikon kuulijan ajatuksiin.

1. huhtikuuta 2013

Kalle Kaasinen - On The Run / Go South


Kaasisen Kalle julkaisi jo ties kuinka kauan sitten uuden tuplasinkun, joka sisältää kappaleet On The Run sekä Go South. Törmättyäni intternetin ihmeellisessä maailmassa jälleen kerran tähän kyseiseen julkaisuun, päätin nostaa sen esille blogissani.

Kaasisen musiikki on muuttanut muotoaan sitten viime kerran, kun herra blogissani vieraili In Full Swing -singlellään. Vahvasti ämerikkalaishenkinen altsurock on muuttunut suomalaiseen sielunmaisemaan sopivaan tummanpuhuvaan indiepoppiin. Nahkansa uudelleenluomisesta huolimatta Kalle on säilyttänyt musiikissaan ne elementetit, joissa hän on artistina vahvimmillaan eli suuret melodiat sekä tarttuvat pop-koukut. Tuplasinkulla laajentunut soundimaailma tuo Kaasisen persoonallisen äänen paremmin esille, mutta samalla tuntuu laulu aika ajoin hukkuvan muun musiikin sekaan. Erityisesti juuri näiden suurien melodioiden jauhaessa, kuten esimerkiksi On The Runin kertosäkeessä. Jälkimmäisellä kappaleella ei samanlaista ongelmaa kuitenkaan ole havaittavissa ja itse asiassa nostaisin Go Southin heti In Full Swingin jälkeen Kaasisen parhaaksi kappaleeksi. Kappaleessa korostuvat erinomaisesti artistin parhaat puolet ja se on kappaleena itsessään erittäin hyvä.

Kaasisen tyyli on hänen julkaisulla usein vaihdellut, joten olisikohan tässä se suunta, jonka Kalle on itselleen valinnut. Ei ollenkaan huono.

21. maaliskuuta 2013

Aves - Elise


Noniin, tässä sitä taas ollaan. Olisihan se pitänyt arvata, etten osaa pitää näppejäni enää erossa blogista, kun hanat uudelleen avasin. Olisihan se nyt silkkaa hulluutta olla hiljaa, kun on jotain tälläistä matskua tarjolla!


YEAAAAH! Aves julkaisi uuden singlen Elise ja samalla ilmoitti toukokuussa julkaistavasta debyyttialbumistaan. Pakkaset paukkuvat tätä menoa vielä levyn julkaisupäivänäkin, mutta Aves musiikillaan puhaltaa kuin trooppinen tuulahdus suoraan päiväntasaajalta.

Avesin julkaisut ovat tähän mennessä jo olleet asteittain toinen toistaan laadukkaampia, mutta hitto vie henkilökohtaisella listallani Elise ampaisee suoraan paalupaikalle. Tyylikästä, vähän leijailevaa, hitusen aaltoilevaa ja unenomaista musiikkia. Sen lisäksi hemmetin tarttuvat pop-koukut, kuten jo Sarah Sunkista tutuksi tulleet vihellykset. Ei voi muuta sanoa, kuin että toimii! Nautin joka sekunnista.

Timanttinen kipale. Levyä odotellessa.


20. maaliskuuta 2013

Ympäri mennään ja yhteen tullaan

Tereve!

Parisen kuukautta olen jo ehtinyt tätä kypsytellä mielessäni ja vihdoin sain päätökseni tehtyä "comebackilleni". Eli tästä eteenpäin blogin rattaat alkavat jälleen pyöriä ja meikäpoika ryhtyy kirjoittelemaan aatoksiaan uudesta musiikista ja edelleen erityisesti kotimainen musiikki tulee olemaan keskiössä, kuten aiemminkin. Sekä virtuaalinen että fyysinen postilaatikkoni on taukonikin aikana käynyt suhteellisen kuumana, kiitokset siitä. Tarkoitukseni olisikin käydä, kunhan selviän perjantaisesta yhteiskuntaopin yo-kirjoituksesta, kummankin postilaatikon sisällöt vähän tarkemmin läpi ja nostella huomionarvoiset tuotokset esille. Varsinkin minulle lähetetyt albumit.

Tosiaan viikonlopusta lähtien olisi tarkoitus toden teolla aktivoitua, mutta olenhan minä jo tähänkin kirjoitukseen kaavaillut hieman musiikillista antia.

Viime perjantaisesta Rumba-lehden lukuhetkestäni lähtien on ollut yksi kappale, jonka toistuvasti huomaan soivan päässäni. Nimittäin Kiitorata-osiossa esitellyn Color Dolorin debyyttisingle What Is Left. Kappale mielestäni kerta kaikkiaan uskomaton. Se viehättää persoonallisuudellaan ja kokeellisuudellaan, mutta samanaikaisesti se on myös erittäin tarttuva. Varsinkin läpi kappaleen kulkevassa "tallustavassa" rytmissä on jotain, joka lähes hermoja raastavasti tarttuu soimaan päähän. Ennen kaikkea parasta Color Dolorissa on sen musiikin täysin persoonallinen ja samalla myös suuri soundi, nämä ovat molemmat juuri sellaisia tekijöitä, jotka erityisesti viehättävät allekirjoittanutta. Ja hei, onko täällä muka joku, kehen Stina Koistisen laulu tässä kappaleessa ei kolahda?

Debyyttisingle ennakoi Cuckoo in the Clock -debyyttialbumia, jota Rumbassa ainakin odotetaan julkaistavan vielä tänä keväänä. Pakko-ostos.